Let's dance the night away (vanha blogi!)

huom!

2010-08-02T18:23:00.003+03:00

tein uuden blogin :) (tää vanha ahdisti liikaa)

I'M BACK AGAIN :)

2010-07-29T16:27:00.004+03:00

Crislyn on palannut!! Iloisena ja onnellisena, mutta silti elämästä ehkä puuttuu jotain..?

Olen ihan sujut kehoni kanssa. Voin käyttää lyhyitä shortseja (mitä siten jos reidet vähä leviää tuolia vasten?) ja kireitä toppeja (ketä oikeasti kiinnostaa montako vatsamakkaraa mulle tulee istuessa?). Mutta.. olisi kiva olla vähän sirompi :) Sanoin etten palaile enää laihdutusblogin muodossa, enkä mä aiokkaan todellakaan mitään kalorienlaskua tässä harjoittaakaan. Tykkäisin enemmän pitää tätä eräänlaisena inspiraatio- sekä motivaatioblogina.

Ihan hullua ajatella kuinka paljon elämä voikaan muuttua vuodessa. Selailin tätä blogia osin kauhuissani, en edes tunnistanut teksteistä itseäni. Nappasin pari lainausta ihan tasan vuosi sitten (29.7.2009) kiroittamastani postauksesta:

"Se mun setä sanoi melkein heti kun nähtiin, että olen laihtunut. Kuinka posket ovat muka lommollaan ja oon ihan solakka. Iskä naurahti siinä vieressä ja sanoi, että enhän mä mitään laihtunut ole"

"Kaikki ahdisti. Lähdin äkkiä omasta huoneestani pois olkkarin sohvalle, annoin kyyneleiden valua ja tuhria naamani"

"Tämän päivän oon vaan nukkunut. Ja istunut koneella. En jaksaisikaan yhtään enempää, nytkin väsyttää ihan hirveästi, mutta tiedän ettei uni tule"

En muista koska olisin viimeksi ollut oikeasti ahdistunut. Tosin en ole enää nykyisin juuri ollenkaan kotona, vaan vietän kaiken ajan kavereiden tai poikaystävän kanssa. Rakastan elämääni! Mielessäni pyörii kuitenkin ajatus, että se voisi olla vieläkin parempaa. Minä voisin olla upeampi ihminen.

En tavoittele täydellisyyttä (kuten aikanaan..), haluan vain etsiä vieläkin syvempää onnea ja hyvänolon tunnetta. Keinoina käytän pientä painon pudottamista, parempaa yhteydenpitoa kavereihin, naurun lisäämistä ja yleisestikin säteilevämmän vaikutelman antamista!

(toivottavasti) viimeinen postaus

2010-03-18T13:46:00.002+02:00

Heippahei muruset ! :)

Käväisin täällä piiiitkästä aikaa, ja huomasin että jotkut ovat pysyneet vielä lukijoinani. No, ilmoitan nyt kuitenkin, että en luultavasti enää käy täällä. Äsken vähän vilkuilin teidän päivityksiänne, ja jotenkin tuli mieleen vanhat ajat ja iski pieni ahdistus.

Mun elämä on nykyään ihanaa. En yritä enää millään tapaa laihduttaa. Käyn kyllä salilla niissä jumpissa, mutta ainoastaan siksi että se on niin älyttömän KIVAA! Syön säännöllisesti - en siksi että niin pitäisi tehdä, vaan siksi että minulla on nälkä parin - neljän tunnin välein. Ostan kahvilasta leivoksia, enkä mieti ollenkaan kaloreita.

Joka viikonlopun vietän K:n kanssa. Meillä menee tosi hyvin, oon niin ilonen.

Ja syy mistä tuli mieleen tulla käymään täällä; kävin äsken vaa'alla. Ihan huvikseni. Olen laihtunut monta kiloa. En ole moneen vuoteen ollut näin laiha. Mutta paino ei merkitse mitään. Olen jo pitkään ollut tyytyväinen omaan kehooni. Katselen itseäni peilistä tyytyväisenä. Tiedän kyllä etten ole mikään laiha tikku - mutta ei mun tarvitsekaan, oon just hyvä tälläsena. Tää varmaan kuulostaa ihan hirveän kliseiseltä kälätykseltä, mutta näin asia vain on. En näe itseäni kauniimpana koska olen laihempi, vaan sen takia, että tiedän eläväni terveellisesti. Hyväksyn itseni, ei mun tarvitse ollaan täydellinen.

Voi kunpa tekin pienet ymmärtäisitte tämän. Itseäni harmittaa että kulutin sen pari vuotta elämästäni vahdaten vaa'an numeroita ja ruokien kaloreita. Olisin voinut senkin ajan vain olla tyytyväinen itseeni ja elää onnellisena! Syökää murut, ei paljon eikä vähän vaan sopivasti. Harrastakaa sellaista liikuntaa mikä saa teidät iloiseksi. Nukkukaa kunnon yöunet. Silloin olette varmasti kauniita ja hyvinvoivia!

Crislyn kiittää ja kuittaa :) Saatan kyllä palailla blogimaailmaan, mutta en todellakaan minkäänlaisten sh- tai laihdutusblogien pariin. Pärjäilkää<3

With you it feels like I am finally home

2010-01-18T21:03:00.005+02:00

Joka toinen päivä vähän ennen klo 22 saan viestin K:lta. Hän kyselee kuulumisia, kertoo omiansa ja valitamme yhdessä ikävää. Nyt on kuitenkin mennyt jo viikko siitä kun hän lähti, kyllä toisen samanlaisen kestää helpostikin. Lisäksi minulla on kalenteri ihan täynnä ohjelmaa koko viikolle, joten ajankulusta ei tarvitse huolehtia. Olen kovin iloinen siitä, että minulla on hänet :)

Aloin käymään salilla, tosin käyn siellä enemmänkin niiden ryhmäliikuntatuntien takia. Kiva saada jotain tekemistä, josta tulee vielä hyvä mielikin. Huomenna on matikan uusinnat, jonkin verran olen koittanut lukea, mutta motivaatio koulua kohtaan on lähes täysin kadoksissa. Yritän parhaani huomenna ja se saa riittää.

Isäkin kyllä jauhoi koko viikonlopun, kuinka tärkeä lukio loppuelämäni kannalta on. Äiti oli puhunut sen kanssa mun koulunkäynnistä; huonoista arvosanoista ja vähäisistä kursseista. Olen itsekin aivan hukassa, en tiedä pitäisikö lopetaa lukio ja siirtyä amikseen, vai koittaa selvitä toi neljässä vuodessa. Tunnen hukkaavani aikaa, sillä en kuitenkaan ole menossa ammattiin jossa lukiota tarvitsisi, enkä todellakaan ole menossa mihinkään yliopistoon - se ei vain sovi minulle. Voi kumpa saisin nämä koulujutut edes itselleni selviksi, silloin voisin olla ihan aidosti onnellinen. Muut asiat onkin tällä hetkellä hyvin.

Paino ei ole tippunut, mutta en ole laihduttanutkaan. Olen itseasiassa syönyt normaalia enemmän. Ehkä se kuitenkin tippuu nyt tuon saliharrastuksen myötä - ainakin toivon niin, vaikken mitään tavoitteita asetakaan. Tänään juon teetä ja syön suklaakeksejä villasukat jalassa televisiota katsellen. Ja vieläpä hyvin mielin :)

Promise me just one more night

2010-01-11T18:32:00.004+02:00

Kaksi postausta sitten kerroin kuinka en halua seurustella ennen kuin löydän tasapainoisen pojan (..miehen), joka on kykenevä huolehtimaan minusta. No - nyt uskon löytäneeni hänet.

Emme ole tunteneet kauaa. Uutena vuonna vaihdoimme ensimmäiset suudelmat, ja nyt pari päivää sitten aloimme seurustella ihan virallisesti. Ja olen niin ihastunut, tunnen itseni kamalaksi teinitytöksi. Huono puoli tässä on se, että mies, sanottakoon nyt K, lähti tänään suorittamaan asevelvollisuuttaan inttiin. Ja tiedän, ettei hän kauheasti pidä sieltä yhteyttä. Ensimmäiseen viikonloppuvapaaseenkin on se kaksi viikkoa.

Jotenkin pelkään tätä(kin) ihmissuhdetta. En ymmärrä mitä K näkee minussa. Hän täyttää 20, minä olen vasta 16. Hänellä on lihaksikas kroppa ja muutenkin komea ulkokuori, minä nyt en näytä yhtään miltään. Silti hän pari yötä sitten painautui nurkan takana minua vasten ja kertoi kuinka olen ihana ja kuinka hän pitää minusta aivan liikaa. Silti eilen hän takertui kaulaani ja sanoi kuinka kauhea ikävä hänelle tuleekaan. Tunnen itseni vaan niin kovin riittämättömäksi.

Aion kuitenkin lenkkeillä ja touhuta muutenkin kaikkea tämän 2 viikkoa, niin että olisin edes vähän viehättävämpi silloin kun K tulee takaisin. Tänään tosin olen lohduttanut itseäni suklaakekseillä, mutta eivät ne maailmaa kaada, huomenna on taas uusi päivä.

Opiskelu ei ota sujuakseen, en opi mitään vaikka kuinka yritän. Matematiikan uusinnat odottavat ensi viikolla, en ymmärrä miten tulen pääsemään siitäkään läpi. Kaikki työt kasaantuu, olen vain niin kamalan laiska ja motivaatio on hukassa. Pitäisi varata aika sinne opolle ja kysellä siltä, kuinka hyvät mahdollisuudet olisi vaihtaa lukiosta ammattikouluun. Ei lukeminen ole mun juttu, tajuan sen nyt. Yritän vain keplotella jotenkin eteenpäin.

Now I'm the chick you wanna be with

2010-01-08T13:50:00.002+02:00

Olen vältellyt blogimaailmaa. Ihan tahallani. En ole lukenut teidän blogeja, saati päivittänyt omaani. Mutta sen sijaan olen elänyt.

Jotenkin luulen, että olisi itseni kannalta paljon parempi etten kävisi täällä. On tapahtunut paljon asioita, sellaisia joita varten alunperin perustin tämän blogin. Asioita joista en voi puhua kenellekään, ainoastaan kirjoittaa tänne anonyymina. Mutta nyt en olekaan halunnut kertoa niistä tänne. Koska en halua käsitellä niitä. Se ei välttämättä ole hyvä juttu, mutta näin asia vain on. Anteeksi siitä, yritän vain unohtaa ne. En ole vielä tarpeeksi vahva käsittelemään niitä tapahtumia.

Äsken lueskelin teidän blogejanne, ja tulin hirveän surulliseksi. Olen saanut omaa mielenterveyttäni paljon parempaan kuntoon tässä viime aikoina. Ei ole kiva lukea kuinka mietitte niitä kaloreita ja käytte lenkillä tyhjällä mahalla. Tunnen itseni hirveän saamattomaksi, vaikka tiedostankin kyllä että tällä hetkellä olen terveempi kuin ikinä kuntoillessani ja muka "eläessäni terveellisemmin".

Anteeksi, pompin nyt aiheesta toiseen, mutta olen tarkkaillut paria henkilöä meidän luokalla. Toinen heistä on hirveän laiha ja nättikin, mutta hän ei ikinä naura. Eikä syö ruokalassa, vaan sen sijaan peittelee käsillä olematonta mahaansa. Toinen on hieman tukeva, mutta nauraa koko ajan ja on hirveän iloinen. Ja mielestäni hän on niin paljon kauniimpi ihminen. Paljon mielummin olisin hän kuin tämä ensimmäinen tapaus. Ja sellainen yritänkin olla. En ole välittänyt syömisistäni joulun jälkeen. Oloni on ollut tosi pirteä, olen jaksanut tehdä asioita ja halunnut lähteä ulkoilemaan ihan ilman ajatuksia kalorien kuluttamisesta yms.

Ei sen niin väliä vaikken mahdukkaan enään niihin farkkuihin, joita pidin ollessani laihimmillani. Ei se tehnyt minua onnelliseksi vaikka saavutin silloin vihdoin tavoitteeni - eli niihin mahtumisen. Haluan juoda lämmintä kaakaota tullessani kotiin tuolta pakkasesta. Tykkään käydä kavereiden kanssa ulkona ja syödä karkkia mennessäni elokuviin.

Tulen jatkossa varmaan käymään täällä useammin. Joskaan tuskin aina kirjoitan ihan näin sekavaa teksiä.. :D Ja kirjoitan mistä tuntuu. Jos palaan uudestaan laihduttamaan, kirjoitan sitten siitä. Jos en laihduta, kerron jostain muusta. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, toivon kuitenkin elämäni jatkuvan suunnilleen tällaisena. Olen nimittäin aika onnellinen tällä hetkellä :)

'Cause I'd rather feel pain than nothing at all

2009-12-20T19:37:00.003+02:00

Eilen yöllä pakenin kotoa iskälle, vaikkei hän ollutkaan kotona vaan työmatkalla. Siellä isän makuuhuone oli muutettu minun huoneekseni. Kaksi seinää oli maalattu harmaan siniseksi ja toiseen niistä oli liimattu sellainen iso Eiffel-torni seinätarra, josta kerran sivulauseessa sanoin tykkääväni. Eteisen peiliin isä oli laittanut minun koulukuvani ikäjärjestykseen. Lempivillasukkani oli laitettu sängyn päähän odottamaan. Liikutuin.

Siellä sitten makasin uuden huoneeni sängyssä, niin yksin ja niin surullisena. Mutta vähemmän peloissani kuin mitä olisin kotona ollut. Olen aina ennen ajatellut, että vihaan yksinoloa siksi, että joudun pelkäämään äidin kotiin tulemista. Huomasin kuitenkin pelkääväni myös iskällä, ja rupesin miettimään että pelkäänkö, koska olen tottunut tekemään niin vai voiko olla, että en ole lapsuuteni aikana saanut kokea sitä perusturvallisuuden tunnetta, ja sen takia pelkään yhä.

En ole seurustellut pitkään aikaan, ja tajusin viimein että se on ihan ok. Haluan miehen, jota oikeasti rakastan. Tasapainoisen. Niin että hän pitää minusta huolta eikä toisin päin. Kaikissa edellisissä suhteissa olen tuntenut olevani kauheassa vastuussa kumppanistani ja olen käyttänyt kamalasti energiaa toisesta huolehtimiseen. Vaikka haluankin pitää muista huolta, haluan myös että minulle tehdään niin myös. Siksi olen valmis odottamaan sitä oikeaa, jos sellainen nyt on olemassa. Uskon kuitenkin että on.

Your head will collapse, but there's nothing in it

2009-12-18T20:05:00.009+02:00

Hetken luulin olevani terveempi, normaalimpi.

Nyt en olekaan yhtään mitään. Odotin koko viikon tätä päivää, ajattelin että saan romahtaa rauhassa. En pystykään, äiti onkin kotona miesystävänsä kanssa ryyppäämässä. Ehkä he vielä lähtevät.

Ehkä voin silloin taas täristä lattialla ja haukkoa henkeä, itkeä ilman ääntä kasvot vääristyneenä äänettömään huutoon. Herätä yöllä lattialta ja mennä sänkyyn, herätä aamulla ja jaksaa taas yhden päivän..ehkä.

Tällä hetkellä sattuu tosi paljon, tunnen kuinka johonkin rinnan kohdalle pistää, tuntuu kuin en saisi happea.

Ja oudointa tässä on että ei ole kyse ruuasta. Tasan vuosi sitten an ajatellut mitään muuta kuin ruokaa. Olin äärettömän ahdistunut, mutta se johtui lähinnä lihavuudestani. Tällä hetkellä en tiedä mikä sattuu ja miksi. Tunnen vain kuinka se jokin sattuu. Enkä voi kirjoittaa siitä, en vain osaa.

Anteeksi että en ikinä kirjoita tai vastaa teidän blogeihin. Anteeksi etten kirjoita tänne ikinä, ja kun kirjoitan, tekstissä ei ole mitään järkeä ja se on vain mieleeni tullutta sanahelinää. Tämä blogi on kuitenkin minulle paikka purkaa ajatuksia päästäni. Kirjoittaa ne ajatukset jotka ovat muun osan ajasta tungettuna jonnekin pääkoppani syrjimpään nurkkaan. Kirjoittaa julki ne asiat, joista en voi kenellekään puhua.

I was thinking bout you and it kinda made me smile

2009-12-02T20:10:00.002+02:00

OLEN ILOINEN

Enkä edes tiedä miksi. Olen lihava, saamaton enkä pärjää koulussa. Yöllä en saa unta ja pyörin sängyssä, olen koko koulupäivän aivan laittoman väsynyt ja suoraan kotiin tullessani menen nukkumaan. Mutta silti olen iloinen. Nauran ihan aidosti, juttelen ihmisille. Tänään jopa tungin yhden kaveriporukan mukaan ostamaan liikkatunnilla tupakkaa, enkä tuntenut oloani yhtään vaivaantuneeksi.

Välillä tosin huomaan murehtivani asioita, en tosin omiani vaan muiden. Mietin ystäviäni ja heidän ongelmia ja sitä miten voisin heitä auttaa. Ei mua ihan oikeasti kiinnosta se etten pärjää koulussa tai se että käytän kaikki rahani alkoholiin ja tupakkaan. En välitä enää mitkä vaatteet kiskon aamulla päälle tai minkä väriset asusteet sopisivat niihin. Haluan vain elää päivä kerrallaan eteenpäin ja odottaa jos tulevaisuus vaikka toisi jotain positiivista tullessaan.

Tosin huomenna aloitan vähän reilu viikon kestävän nälkäkuurin. Pitää olla laiha ensi viikon viikonloppuna. Silloin on kaverin tuparit ja saan mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, enkä halua pilata sitä mahdollisuutta ahdistumalla läskeistäni.

Healing comes so painfully and it chills to the bone

2009-11-23T16:13:00.003+02:00

Mä olen tällä hetkellä ehkä surullisempi kuin ikinä. En makaa lamaantuneena sängyn pohjalla niin kuin joskus ennen, mutta koko ajan jossain syvällä muhun sattuu niin paljon, että välillä joudun käpertymään kasaan ja haukkomaan syvään henkeä.

Lauantaiyönä kaverini yritti itsemurhaa. En ole tuntenut häntä kauan, mutta jostain syystä hänestä on tullut mulle ihan hirveän tärkeä. Mä jotenkin aavistin että kaikki ei ole hyvin, mä niin tiesin sen, vaikka en olekaan sitä vähään aikaan kasvotusten nähnyt.

En tiedä mitä olisin tehnyt jos tämä ko. kaveri olisi onnistunut yrityksessään. En halua edes miettiä sitä. Hän vakuutti, että kaikki on nyt hyvin. En pysty uskomaan siihen, pelottaa että hän valehtelee.

Sunnuntaina pelotin myös itse itseäni. Olin kavereiden kanssa ihan normaalisti, käyttäydyin muutenkin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuitenkin vastatessani yöllä äidin känniseen puheluun, purskahdin hillittömään itkuun eikä se loppunut millään. Tärisin ihan hullun lailla sängyssä, luulin tukehtuvani ja yritin etsiä jotain rauhottavia (äiti oli kuitenkin piilottanut ne johonkin).

Aamulla kävelin kiireesti bussipysäkille päin samalla polttaen tupakkaa. Yhtäkkiä maa alkoi kallistua ja meinasin pyörtyä siihen kadulle. Olo meni kuitenkin ohi ja taas nähdessäni kaverin pystyin vetämään iloisen ihmisen roolia. Psykologian tunnilla meinasin murtua kun opettaja alkoi puhumaan itsemurhasta. Kyyneleet ehtivät sekunnissa täyttää silmät, mutta toisessa sekunnissa ne olivat jo poissa ja käännyin juttelemaan kavereiden kanssa. Päätin kuitenkin lintsata loppupäivän ja lähdin kotiin. Ja nyt olen liian lamaantunut tekemään mitään.

The bars are closing and its so damn hard to breath

2009-11-22T11:10:00.002+02:00

En ole kirjoittanut, koska ei ole mitään kirjoitettavaa. Viime viikon paino jumitti paikallaan, vaikken syönyt juuri mitään. Perjantai aamuna se kuitenkin yllättäin oli pudonnut kilon. Olin iloinen, koska halusin olla perjantaina kaunis. Ihan turhaa, kaikki suunnitelmat meni pieleen ja olen nyt mököttänyt koko viikonlopun kotona ja lihonut.

Niin, ja olen armottoman ihastunut varattuun henkilöön. Eikä asiaa auta, että tämä ko. poika on ihan tajuttoman flirtti ja vihjailee kaikkea. Tiedän että se on vain sen pojan luonne, ja huvittavaa tässä on se, etten ikinä haluaisi seurustella hänen kanssaan, koska olen niin mustasukkainen ettei siitä tulisi mitään! Ihan hauska tunne kuitenkin tällainen.

Ei muuta tänään, ensi viikolla minä laihdun taas :) Ja perjantaista tulee varmasti kovin mielenkiintoinen, aion pitää bileet meillä! Sitä odotellessa..

And i whisper why can't you love me

2009-11-14T20:54:00.006+02:00

En mä sitten eilen ehtinytkään kirjoittaa. Kamala kiire ollut tässä koko ajan, ja nyt väsyttää todella paljon, menen varmaan ihan kohta jo nukkumaan, vaikka tekemistä kyllä olisi vielä.

Olen laihtunut vähän reilun kilon tässä parin päivän sisällä.. kiireessä on hyvätkin puolet. Tänään tosin on tullut syötyä hesen salaattia, vispipuuroa ja kolme ruisleipää.. ei hyvä sitten alkuunkaan, mutta ehkä tämä tästä. Huomenna syön sitten vähemmän ja maanantaina vaaka saa näyttää lopullisen tuomion tästä viikonlopusta.

Torstai ei ollut hyvä päivä - ei sitten ollenkaan. Riideltiin äidin kanssa ja tämä lähti sitten tietenkin juomaan ja minä painuin jääkaapille ahmimaan. Itkin paljon, haukoin henkeäni lattialla maaten kun jalat ei enään kantaneet. Hain lohdutusta tutkimalla lukuisia lääkepaketteja. Heittelin tavaroita lattialle ja lysähdin olohuoneen sohvalle. Ja sitten äiti tuli kotiin. Hän tuli keittiöön, ja totesi hirveän tylysti; "mikä vittu suakin vaivaa?". En pystynyt pidättelemään itkua. Äiti käveli viereeni ja tunsin kuinka sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, aivan samanlainen tilanne kuin monta kertaa ollessani pieni. Itku loppui kuin seinään, enkä pystynyt tuntemaan mitää muuta kuin vihaa äitiäni kohtaan.

Loppuillasta äiti puhui vielä että aikoo viedä minut taas johonkin terapiaan. Kuinka väärässä hän onkaan, en minä sitä tarvitse. Hän tarvitsee.

Eilinen eli perjantai olikin sitten kovin paljon kivempi päivä. Käytiin kaverin kanssa ottamassa sille huulikoru, ja samalla reissulla tutustuin kolmeen jätkään ihan sattumalta. Pyysin niiden numerot ja meset ja olin niiden kanssa vielä illalla. Ne oli kaikki tosi mukavia ja pitkästä aikaa rentouduin enkä ollut ollenkaan ahdistunut. Yhden kanssa juttelin huomattavasti enemmän ja kun niiden piti nousta illan viimeiseen bussiin, tämä ko. poika halasi minua. Näen hänet ensi perjantaina uudestaan. :) Kivoja asioita tapahtuu kyllä juuri silloin kun niitä vähiten osaa odottaa.

tunnustus

2009-11-12T21:39:00.003+02:00

Sain Yoa:lta tunnustuksen, kiitos siitä :)

Palkinnon saaneen täytyy tehdä seuraavat 7 kohtaa:

1. Kiitä sitä, jolta sait tunnustuksen.

2. Kopioi kuva ja liitä blogiisi.

3. Laita linkki keneltä sait tunnustuksen.

4. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä.

5. Anna tunnustus seitsemälle.

Linkitä nämä blogissasi. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

1. Laihdutin 6.luokalla itseni ylipainosta alipainoon, ja se ei oikeesti kävi tosi nopeasti ja kiduttomasti. Ongelmia tuli vasta sitten kun ei enää jaksanutkaan keskittyä pelkkään laihduttamiseen ja aloin syödä normaalisti.. kaikkihan tietää miten siinä käy ja tässä sitä ollaan

2. Olen loppujen lopuksi tosi positiivinen ihminen, ja kavereita joskus jopa ärsyttää se. Eikä se positiivuus edes ole feikattua, valitan täällä blogimaailmassa sitten kaiken mitä minulla valitettavaa on.

3. Pelkään lihavia ihmisiä ahtaissa paikoissa, esim. busseissa. Jotenkin tuntuu että ne voi vyöryä päälle tai jotain. Tai sitten pelkään olevani yhtä iso ja muiden ajattelevan samoin minusta.

4. Häpeän aina jalkojani ilman korkeita korkokenkiä. Silti tahtoisin käyttää tennareita ja muita kenkiä joilla olisi helppo kävellä.

5. Olen herkkä ja itken aina pienimmistäkin asiasta, niin ilosta kuin surusta, monia kertoja päivässä. Se on ihan hirveän noloa ja olen yrittänyt tehdä itsestäni "kovempaa", tosin huonoin tuloksin.

6. En mieti etukäteen mitä sanon tai teen, enkä esim. muista ikinä autotietä ylittäessäni katsoa tuleeko niitä autoja vai ei.

7. Minulla on muutenkin hirveän huono lähimuisti, ja kaverini sekä äitini jopa kehottavat minua menemään lääkäriin sen takia. En esim. voi laittaa ruokaa, koska en muistaisi ottaa ruokia pois levyltä yms. Unohdan myös kaikki koulujutut aina, avaimista ja kännykästä puhumattakaan.

Olen nyt laiska enkä haasta ketään. Eiköhän lähes kaikki ole tämän jo tehneet, ja jos ei ole niin siitä vain tekemään :)

-------------------------

Huomenna kirjoitan vähän eilispäivästä ja muusta, nyt ei ehdi! Jakselemisia kaikille <3

Why and how you had the heart to fuck up my whole life

2009-11-08T20:17:00.004+02:00

Äiti tuli käymään tänään täällä iskällä ja toi pullaa. Ei me puhuttu siitä miksi minä täällä olen. En uskaltanut ottaa sitä aiheeksi, ja huomenna tai ylihuomenna menenkin jo sitten takaisin kotiin. Iskä lähtee keskiviikkona reissuun, eikä vanhemmat anna minun jäädä tänne yksinkään, eivät he ymmärrä miksi haluaisin jäädä.

Olin täällä äidin kanssa kun iskä tuli mökiltä, annoin hyvin vaatimattoman lahjan ja kortin, joka sekin oli ostettu kaupasta. En kehtaa antaa mitään itsetehtyä, en usko osaavani tehdä mitään. Syötiin jäätelökakkua ja pullaa. Niin ja pipareita. Olo on lihava, ahdistaa hieman, mutta ei kuitenkaan niin paljon kun yleensä tuollaisen herkkumäärän jälkeen. Tosin katselen tässä juuri ranteitani, jotka ovat pulskistuneet huomattavasti. Reisienkin väliin jää enää pieni rako. Hyi että, miksi mä päästinkään itseni lihomaan?!

Huomenna alkaa rankin jakso koko ekana vuonna. En tajua miten jaksan joka päivä herätä viideltä ja istua vielä koko päivän koulussa. Liikuntakin alkaa, pelottaa hieman. Mennään ihan varmaan ekalla viikolla uimaan, enkä mä halua, en kehtaa. Ei mulla ole edes uikkareita!

Niinjoo, en viitsi käydä huomenna sittenkään siellä vaa'alla, koska menkat päättivät alkaa sitten tänään. Jos vanhat merkit paikkansa pitää, huomisesta tulee kamala päivä kun mahaan sattuu ja tekee mieli suklaata. Ja koulua tosiaan 8-16.. huoh.

I never give a kiss to my own mum

2009-11-07T23:04:00.004+02:00

Tulin äsken iskälle, raahasin neljä painavaa kassia + tietokonen kotoa tänne tuolla kauheassa loskassa. Onneksi matka ei ole yhtään pidempi, pelkäsin lyyhistyväni niiden laukkujen kanssa minä hetkenä hyvänsä. Mutta mun oli pakko lähteä.

Äiti lähti illalla baariin, vaikka lupasi olla tämän launtain kotona. Aloin lukemaan vanhoja päiväkirjoja. Jostain viidenneltä luokalta asti siellä luki hyvin säännöllisin väliajoin että "en kestä enää kotona, pakko päästä muuttamaan iskälle". Seiskalta asti olikin sitten siinä sivussa myös hyvin paljon syömisvammailua. Nyt aion olla täällä iskällä niin kauan, että äiti vannoo lopettavansa juomisen, tai ainakin vähentävän sitä ja lupaa vaikka hakeutua sitten johonkin ammattilaisten hoitoon. Mutta mä en vaan enää jaksa, aion olla nyt itsekäs ja vaatia oikeutta parempaan sekä turvallisempaan elämään.

Ahmin taas muuten tänään. Juurikin silloin kun ovi äidin perässä oli sulkeutunut. Niin käy aina. Puran surua ja vihaani ruokailuun. Vielä kahdeksannella luokalla purin sitä veitseen. Toinen jalkani on ihan arpien peitossa, ja tiedän etten ikinä voi häpeilemättä käyttää lyhyitä housuja. Myös toisessa käsivarressa on ehkä 20 arpea, mutta ne ovat haaleita, eivät ollenkaan niin syviä kuin jalassa. Enemmänkin kokeiluja. Äiti tietää näistä, hän oli kerran mukanani kun kävin sellaisessa psykiatrisessa ryhmässä (tjsp.) ja siellä hänelle kerrottiin viiltelystäni. Mutta en ole siis viiltänyt johonkin kahteen vuoteen, ja olen siitä kovin iloinen.

Haluan laihtua jouluksi viisi kiloa. Tai en ole kyllä varma paljonko nyt painan, mutta suunnilleen. Maanantaina käyn vaa'alla ja asetan tavoitteeni tarkemmin. Vaikea suunnitella tällä hetkellä mitään, kun en tiedä joudunko takaisin kotiin vai jäänkö tänne iskälle. Kotona voin vain olla syömättä, täällä pitää suunnitella ja kikkailla paljon enemmän. Mutta en usko ainakaan ahmivani, sitä en ole ikinä iskällä tehnyt.

Huomenna onkin muuten isänpäivä. Meidän piti äidin kanssa tulla tänne huomenna neljältä kahville. No, minä olen täällä jo. Iskä tosin on mökillä, mutta aion soittaa vasta huomenna aamupäivästä hänelle ja kertoa olevani täällä. Turha sitä on huolestuttaa nyt yöllä, kun mitään huolestumisen aihetta ei oikeastaan ole.

And you can't take back what you've taken away

2009-11-04T20:54:00.002+02:00

Mä en enää ikinä oo koeviikolla kotona en ikinä ikinä ikinä!! Ajattelin näin jo viime koeviikon lopussa mutta jostain syystä pääsi unohtumaan ja nyt muistinkaan kuinka turhauttavaa tää on.

En pysty keksittymään mihkään kun tiedän äidin lähtevän ryyppämään. Tiedän näkeväni sen kännissä, tiedän joutuvani pelkäämään. Yritän kuitenkin päntätä itkua tuhertaen koko päivän kaiken mahdollisen tiedon päähäni. Yöllä en pysty nukkumaan kun pelkään äidin tulevan kotiin, ja kun se vihdoin tulee on melu niin hirveä ettei mitään toivoa saada unen päästä kiinni. Loppuyö meneekin vollottaessa peiton alla.

Ja tää kaikki on periaatteessa ihan ok arkena kun voin nukkua päivällä, eikä muutenkaan ole stressiä kokeista niin ei tunnu yhtä pahalta. Mä tahtoisin niin kovasti vaan pärjätä lukiossa ja saada isän ylpeäksi omasta tyttärestään!

Laihdutus on sujunut tähän päivään asti hyvin ja olen pari kiloa pudottanutkin, tosin nyt olen rampannut jääkaapilla ja napostellut koko ajan jotain. VOI ETTÄ KUN EN TÄSSÄKÄÄN ONNISTU.

Huomenna historiankoe, en varmaan pääse sitä läpi, nytkin vain itkettää kun äiti soitti äsken jonkun kännipuhelun ja se on jonkun miehen kanssa, ja mua pelottaa ku mä tiedän että ne tulee tänne jossain vaiheessa.

Anteeksi samaa vanhaa sekavaa jauhantaa mun äidistä ja yhyy yhyy mutta kun nyt ahdistaa ja oli pakko päästä kertomaan tää johonkin.

And I've lost all doubt in a chemical romance

2009-10-28T20:31:00.004+02:00

Voi että kun tuntuu ettei aika riitä mihinkään! Tulen koulusta kotiin ja teen läksyt, kipasen äkkiä koneelle ja menen nukkumaan. Tänään tosin kävin poistattamassa tikit selästä isän naisystävällä, joten en ehdi (tai siis jaksa) lukea läksyjä. Muutenkin jotenkin kauheen huono fiilis.

Viime yönä äiti tuli kotiin baarista joskus kahden aikaan yöllä. Kuuntelin kuinka tavarat putoili lattialle ja kaapinovet paiskautuivat kiinni. Äiti kaatuili lattialla ja minä makasin sängylläni kippurassa ja pelkäsin. En varmaan ikinä pääse tuosta pelosta eroon, se on näköjään iskostunut johonkin tosi syvälle. Itkin koko loppuyön ja vannoin mielessäni kertovani isälle ja muuttavani sinne.. mutta ei. En pysty siihen, en voi tehdä sitä äidille. Pakko odottaa vielä vähän aikaa, siihen asti että olen valmis muuttamaan omilleni.

Eilen yksi meidän lukion oppilaista kuoli. Itse en tuntenut ko. henkilöä, mutta jotenkin se kosketti tosi syvälle. Puhutaan että tämä tyttö olisi tappanut itsensä - huomenna siitä saadaan varmaankin varmuus. Musiikintunnilla opettaja kysyi aiheesta puhuttaessa, kuinka monelle kuuluu tällä hetkellä hyvää. Minä nostin käden kavereideni mukana ja hymyilin.

Syömiset on mennyt hyvin tähän päivään asti. Siellä isän naisystävällä join kahvia ja söin pullaa. Ärsyttää sen verran että taidan syödä vielä iltapalankin. Ensi viikko on koeviikko ja koko viikonloppu menee kokeisiin lukiessa mökillä. Tekisi mieli kyllä lähteä johonkin viihteelle, mutta ei musta taida olla siihen tällä hetkellä. Haluan vain olla yksin, en todellakaan jaksaisi esitellä lihavaa ruhoani yhtään enempää kuin on välttämätöntä.

Tässä sitä taas ollaan

2009-10-24T20:24:00.004+03:00

Taas söin liikaa ja oksensin. Mutta en kaikkea, miksi en? Tai miksi edes menin oksentamaan? Tai miksi edes söin?

Ihan turha olo. Mä en ole mitään, enkä mä ole saavuttanut mitään enkä tule varmaan ikinä saavuttamaankaan. En osaa mitään erityisen hyvin, olen joko keskiverto tai huonompi kuin muut. En harrasta mitään, en maalaa, kirjoita tai urheile, en ole musikaalinen enkä fiksu. Minä vain olen vailla päämäärä, löhöän kotona ja itken omaa ällöttävyyttäni.

Kännykkään tuli juuri äidiltä viesti että sitä on turha odotella kotiin. Kyllähän minä sen tiesin jo, heti tullessaan töistä äiti avasi kaljatölkin, ja siinä tapauksessa hän ei tule pysymään kotona. Suututtaa niin kamalasti, ollaan muka tosi köyhiä eikä äidillä ole ikinä varaa antaa senttiäkään minulle. Sain tietää pari päivää sitten että äiti on tyhjentänyt minun koko säästötilini. Niiden piti mennä autokouluun tai johonkin.. nyt ne menevätkin äidin kaljoihin.

Musta tuntuu oikeasti että ilman laihdutusta mä en jaksa. Ilman sitä mulla ei ole mitään syytä tehdä mitään. Laihduttaessani voin sentään laskea kaloreita ja tulla iloiseksi pienemmistä lukemista vaa'alla. Onhan sekin jotain. Sitten kun olen laiha minusta ehkä tuntuu joltain. Minä ehkä olen jotain - olisin se laiha tyttö. Se haluan olla, se riittäisi, muuta en vaadi.

Mun sydän ei toimi enää niin kuin ennen

2009-10-16T15:21:00.004+03:00

"Miten ne perunat laitetaan?"

"Ihan sama"

"Laitanko ne kastikkeen sekaan vai erikseen?"

"Ei sen väliä, tee miten sä haluut"

"VOISIT OLLA VÄHÄN YMMÄRTÄVÄISEMPI KU MULLA ON VAIKEETA!!!"

Mä en jaksa enää olla täällä. Mä en jaksa. Äiti sanoo että mun pitää olla kotona, koska se ei halua olla yksin. Äiti haluaa että mä halaan sitä. Äiti haluaa että mä lohdutan ja kuuntelen sen kaikki valitukset. Sanon oikeat sanat oikeaan aikaan. Autan jokaisessa arkiaskareessa. En saisi lähteä ulos, koska äitillä ei olisi ketään kelle puhua. Minun kuulemma pitää auttaa sitä täälllä kotona.

Multa yritetään viedä mun oma elämä, en tunne itseäni ihmiseksi täällä kotona. Huomioni ei saisi olla missään muualla kuin äidin murheissa. Sillä se sai potkut töistä. Ja sen maailma kaatui siihen.

Ymmärrän kyllä että äiti on masentunut. Ymmärrän mitä masennus on ja että se saa ihmisen käyttäytymään erilailla. Mutta miten mä voin auttaa äitiä, kun mä kuitenkaan en edes pidä siitä. En ole ikinä antanut sille anteeksi niitä kaikkia asioita mitä se on laittanut mut kokeen. Ehkä vielä joku päivä puhun sille niistä. Ehkä.

I'm by myself, more then you could know

2009-10-14T21:00:00.002+03:00

Olen taas kotona äidin kanssa. Juteltiin pari päivää sitten kaikki saman pöydän ääressä, minä, äiti ja iskä. Puhuimme rahasta ja vaatteita. Mitä minulle pitäisi ostaa ja mitä ei pitäisi ostaa. Äiti sanoi, että minun pitää joskus tyytyä vähän halvempaankin. Rupesin itkemään, se tuntui ihan hirveältä, sillä minähän tyydyn aina halvempaan. Ystäväni ostavat kalliita merkkivaatteita joista en uskalla edes unelmoida. Omani ovat aina H&M:ltä tai jostain muusta halpisvaatekaupasta. Ei sillä itseasiassa ole väliä. Tai sitten on? En minä tiedä, mielessäni pyörii tällä hetkellä vain jäätelö.

Isä soitti äsken ja puhuimme taas talvivaatteista. Tällä kertaa takista. Niin pitääkö sun ostaa se uus talvitakki jos se vanha on kerta jäänyt pieneksi? Hiljaisuus. Pieneksi.. eli olen isän silmissä lihonut viime talvesta? Olen koko vuoden ajan tuskaillut painoni kanssa ja nyt olenkin lihonut? Pidättelen loppupuhelun ajan itkua, viimeisessä lauseessa ääneni särkyy ja heitän puhelimen kädestäni, rojahdan äidin sängylle ja vollotan kuin viimeistä päivää. Äiti tulee viereeni, kyselee mikä hätänä. Johtuuko tämä tästä mun masennuksesta? Sanon että ei johdu, kerron mitä isä sanoi. Äiti nauraa. Sanoo ettei tajua pointtiani. Alkaa luetella minua lihavempien kavereideni nimiä. Luuletko että pojat tykkää jostain luuviuluista? Kaikki tämä sattuu muhun entistä kovemmin, mutta saan itkun loppumaan ja tajuan, kuinka vähän äiti loppujen lopuksi ymmärtääkään.

P.s. Äiti kävi tänään vaa'alla ja sanoi olevansa laihtunut 7 kiloa, vaikkei ole laihduttanut.

Is it too late to remind you how we were

2009-10-10T10:50:00.003+03:00

Noniiiin palailen taas pitkästä aikaa. Syysloma alkoi, eikä se ole kyllä yhtään hyvä juttu, vaikka omistankin kamalat univelat ja tekemättömät rästiläksyt. En vain tykkää siitä että pitää itse suunnitella päivän ohjelma. Ja jos sitä ei tee, tulee kökittyä koko päivä sisällä ja sitten ahdistaa kun kalorit ei kulu ja erakoidun. Rutiinit on niin paljon turvallisempia. Mitään ohjelmaa mulla ei lomalle ole, mitä nyt viikon päästä on jotkut bileet. Rahaakaan ei ole yhtään.

Eilen oli ihan kiva päivä, olin kavereiden kanssa ja laulettiin singstaria. Jossain välissä ahdisti kyllä ja pahasti, tuli niin ikävä paria ihmistä ja olisin tehnyt mitä vain saadakseni heidät viereeni. Kokosin kuitenkin itteni ja kukaan tuskin huomasi kyyneleitä silmissäni.

Syyslomalla on kyllä ihanihanihan PAKKO laihtua. Meillä on loman jälkeisellä viikolla koulukuvaus ja tuntuu nyt jo ihan hirveältä ja mua pelottaa. En halua olla siinä alarivissä lyhyenä ja pulleana. Mutta tiedän olevani. Ei puolessatoista viikossa ehdi ihmeitä tapahtumaan, vaikka paastoisinkin sen koko ajan. No ensi vuoden koulukuvassa aion olla laiha. Ja sitten kaikki voivat vertailla niitä kahta kuvaa ja miettiä kuinka paljon olenkaan muuttunut. Jos nyt edes kestän tuolla lukiossa siihen asti.

Voisin mennä ensi viikolla iskälle. Vaikka se onkin töissä ja äiti taas kotona. En vain pysty olemaan täällä. Koko ajan äiti itkee ja valittaa kuinka hirveää sen elämä on. Jotenkin ärsyttää se jatkuva valitus ja poraaminen, kun itse en ikinä voisi kuvitellakaan itkeväni sillä lailla jonkun nähden. Lisäksi se soittaa koko ajan ihmisille ja kertoo kuinka kamala olo sillä on. Tuntuu kuin äiti oikein keräisi huomiota. Vaikka eihän se kai niin ole, ihmisillähän on erilainen tapa käsitellä suruaan tai jotain. Mutta kukaan ei ikinä kysy miten minä jaksan. Ehkä ihan hyvä - koska en jaksa. Siksi haluankin isälle. Mahdollisimman pian.

otsikoton

2009-09-29T10:09:00.003+03:00

Eilen illalla itkin ja vapisin suihkun lattialla. Heijasin itseäni ja koitin rauhoittua. Yritin myöhemmin tehdä läksyjä, mutten kyennyt ymmärtämään niistä sanaakaan. Enpä siis tehnyt yhtäkään tehtävää! Söin hieman jäätelöä ja yhtäkkiä huomasin kakovani sitä mömmöä vessassa. Ehdin jo hyvän aikaa luulla että olen päässyt oksentamisesta eroon lopullisesti. Ettei se enää ikinä tulisi olemaan osa elämääni. No luulinpa näköjään väärin.

Nytkin pitäisi olla koulussa. Mä yritin, mä ihan totta yritin mennä sinne! Kävelin jopa bussipysäkille - vain huomatakseni jättäneeni bussikortin kotiin. Tulin sitten itkien takaisin kotiin. Aion kuitenkin mennä ruokailun jälkeisille tunneille. En halua yhtään lisää poissaoloja.

Äiti on taas masentunut. Tai jotain. Se on itkenyt koko eilisen päivän, tänä aamuna se ei mennyt töihin vaan lähti lääkäriin. Mä luulen että se joutuu taas sinne osastolle. Neljättä kertaa.

Tänä aamuna turhauduin kun en löytänyt mitään mitä kehtaisin pukea ylleni. Jostain kumman syystä menin vaa'alle. Lukema ei ollut normaalia suurempi. Se oli suunnilleen sama kuin viime vuonna tähän aikaan. Ja muistan niin hyvin, kuinka olin onnellinen tuosta painosta. Kuinka pistin ylleni paidan ja näytin siinä jollain tapaa laihalta. Kokeilin sitä samaa paitaa nytkin - mutta näytin ihan hirveän läskiltä.

Try not to wake me

2009-09-28T17:22:00.004+03:00

Mä en millään jaksaisi lukiota. En varsinkaan nyt. Tänään kaikki jätti mut ihan ulkopuoliseksi ja huomasin kyllä että ne haukku mua. Supisi keskenään ja vilkuili muhun päin. Muutenkin tuntuu ettei toi lukio ole yhtään oikea paikka mulle - liikaa paineita ja töitä. Tunneilla en pysty keskittymään yhtään niiden kaikkien ihmisten ympärillä, joten joudun tekemään kaiken opiskelun kotona. Mulla ei riitä aika tai energia enää mihinkään muuhun kun läksyihin - mitä nyt koneelle jaksan välillä raahautua.

Oon huomannut että oon muuttunut ihan hirveesti tässä kuukauden sisällä. En jaksa puhua kenenkään kanssa ja haluaisin vain nukkua päivien ohi. Aamut on hirveitä kun tietää joutuvansa kohta kouluun. Kaksoistunnit raastaa mun hermot ihan lopullisesti, en mä vaan pysty oleen niin kauan paikallaan. Häiritsen kaikkien muidenkin opiskelua kun pyörin ahdistuneena tuolissani ja yritän estää itseäni pomppaamasta ylös ja juoksemasta ovesta ulos.

Tänäänkin kotiin tullessani romahdin vain sängylleni ja itkin. Kamalinta tässä on se, että vaikka vaihtaisinkin ammattikouluun, joutuisin käytännössä käymään vielä tuota lukiota vuoden. Vuosi on niin kovin pitkä aika, ainakin tässä tapauksessa kun jokaisesta päivästä on tullut kamppailua. Haluaisin toki edelleen tehdä jotain vapaa-ajallani, niinkuin viime postauksessa suunnittelin.

Haluaisin uusia ystäviä, kavereita, tuttavia. Mutta en vain jaksa, vaikka kuinka lupaan itselleni että lopetan yksin kotona mököttämisen. Itsetuntonikin on laskenut ihan hirveästi, enkä tosissani usko että kukaan haluaisi edes tutustua muhun.

Ei hitsi tästä laihdutuksestakaan ei tunnu tulevan mitään vaikka kuinka lupailen itselleni. Lohdutan itseäni ruualla, ei mulla ole ketään muutakaan. Muistan kun vähän aika sitten laihduin ihan hirveästi lyhyessä ajassa - vain siksi, että sen lyhyen ajan olin onnellinen. Ei tehnyt mieli ahmia suklaata naamaan tai mitään muutakaan. Oli muuta tekemistä ja ajateltavaa. No - onnistuin taas vaihteeksi pilaamaan kaiken ja nyt saan kärsiä seuraukset. Järjestetäänköhän missään jotain ihmissuhdetaito-kursseja? Mä tosiaan tarvitsisin semmosta, en tajua miten saan aina kaikki ihmiset mun ympärillä inhoamaan mua.

Ja hyi mua inhottaa kun nytkin vaan valitan, en mä halua olla tällainen, haluan olla iloinen ja pirteä ja positiivinen! Haluan luotettavan ja tasapainoisen miehen, jonkun verran kavereita, yhden tai kaksi sydänystävää. Haluan rauhallisia viikonloppuja rakkaitteni kanssa.

Ainahan sitä saa unelmoida.

Now I'll show you how to go on

2009-09-26T16:48:00.004+03:00

Hei ette nyt kyllä tainneet pitää mulle niitä peukkuja! En nimittäin selvinnyt viikonlopusta sekoilematta. Join liikaa ja tein kaikenlaisia asioita monen eri tuntemattoman ihmisen kanssa samana iltana. En viitsi kertoa tarkemmin - koska teitä ei varmastikaan kiinnosta. Pahinta tässä on, että nuo ihmiset ovat samassa koulussa kanssani, eikä mulla oikeasti ole hajuakaan minkä näköisiä he olivat. Joten en edes tunnista jos joku niistä kävelee vastaan.. Pelkään myös, että jutut on lähteneet liikkelle ja kaikki tietävät keiden kanssa olin ja mitä tein. No, tämä selviää maanantaina. Hyi kun mä ällötän itseäni tällä hetkellä. En halua enää ikinä takaisin kouluun.

A oli muuten samoissa bileissä ja nuoli siellä kaikkien kanssa. Suoraan mun edessä. Ihan tahallaan. Mua ärsytti niin paljon. Käyttäydyin vaan kun se olisi pelkkää ilmaa. Enkä kyllä halua puhua sille muutenkaan enää. En tajua mitä näin siinä joskus.

Kaloreitakin kertyi juomisien muodossa aivan hirveästi, ja taidettiin käydä kaverin kanssa kotiintulomatkalla vielä hesessäkin. Parantelen krapulaa pepsillä, voi että kun tekisi mieli jotain tosi lihottavaa esim. pizzaa!

Mun on pakko ottaa itseäni niskasta kiinni kaikkien asioiden suhteen. Mun on pakko saada parempia numeroita, pakko laihtua, pakko lopettaa sekoileminen ja tehdä välillä kavereiden kanssa jotain muutakin kuin bilettää. Joskus istuin kaikki viikonloput koneella ja kaipasin juuri tällaista elämää. Mutta nyt en pidäkään yhtään itsestäni, aivan kuin viimeinen itsekunnioitukseni murunen olisi karissut pois. Tunnen itseni jotenkin niin halvaksi ja hyväksikäytetyksi.

Voisin myös yrittää olla välillä yksin. Lähteä vaikka kaupungille. Tai voisin aloittaa jonkun harrastuksen. En vain oikein tiedä minkä - kaikki kun tuppaa maksamaan, ja muutenkin näin "vanhana" on kauhean vaikea aloittaa mitään uutta lajia. Tekosyitä?

Aamukahvi on mustaa, herään sateeseen sakeaan

2009-09-24T21:01:00.003+03:00

ARAGHAGJGL ei helvetti. Tää laihdutus ei ny oo lähteny oikee hyvin. Kolme päivää meni ihan hyvin, nyt tänään on tullut syötyä vaikka mitä. Ahdistus, stressi ja kaikki arg. Huomennaki tulee miljoona kaloria siellä bileissä. Menen sinne hyllymään läskieni kanssa. Kaikkien niiden ihmisten ympärille. Yli sadan ihmisen keskelle. Läski.

Helpottaa ku tiedän että yksi mun kaveri laihduttaa. Vaikka sen ei kyllä edes tarvitsisi. Ärsyttää vaan ku se on niin paljon tunnollisempi ja parempi kuin mä. Käy aina lenkilläkin. Ei ryyppää ettei liho.

Eikä emmä pysty ees kirjottaa nyt, paras painua suihkuun puristelemaan läskejä. Palailen lauantaina, peukut pystyyn etten sekoile huomenna.

So sick and tired of being sick and tired

2009-09-21T19:48:00.003+03:00

En kestä itteeni ja mun huonoo muistia! Ärsyttää niin paljon kun kävin tänään ostamassa kaikkia shampoita ja lämpösuihkeita Anttilasta, mutta ylläri ylläri jätin ne bussiin. Ihan ku mulla ois jotenki ylimääräistä rahaa. Lisäksi ostin lipun yhtiin bilesiin, sinne siis perjantaina näyttämään läskiä ruhoani. Hirvittää jo valmiiksi.

Olin tänään mustasukkainen A:sta. INHOTTAVAA EN MINÄ HALUA OLLA MUSTASUKKAINEN EN MINÄ HALUA KAIVATA. Enkä mä tavallaan kaipaakkaan, jotenkin vain.. haluaisin jonkun joka olisi läheinen. Jonkun johon luottaa.

Tänään itkin pitkästä aikaa kunnolla. Ihan kaikkea. Pyörittelin puhelinta kädessäni varmaan tunnin kun piti soittaa iskälle. Siis en uskalla soittaa omalle isälleni! Koulussa halusin vain kadota pois näkyvistä. Se tosin on mahdotonta näiden läskien kanssa. Haluan laihtua.

Every second I'm without you I'm a mess

2009-09-20T16:24:00.003+03:00

Haluan jo tän ihran pois. Muistan kuinka iloinen olin pari viikkoa sitten. Sovitin huvikseni housuja, jotka olin joskus ostanut asenteella "kun näihin mahdun niin olen tyytyväinen!", ja ne menivät päälleni leikiten. Olivat vähän isotkin. Nyt en ikinä uskaltaisi kokeilla niitä, ovat varmaan taas jääneet pieneksi. Tuntuu kuin olisin kahden viikon aikana lihonut 10 kg. Saatan ollakin.

Viime viikolla kaverini sanoi, että minulla on kamalan laiha ranne. Lisäksi hän kietoi sormensa käsivarteni ympäri ja väitti minun olevan pelkkää luuta ja nahkaa. Toinen kaverini kiltisti lupautui hieromaan kipeitä hartioitani; "Tää on vaikeeta kun sun luut on tiellä!". Yksi koulututtu tönäisi minua leikkisästi selästä ja henkäisi "Sä olet kamalan luiseva!"

En tajua mitä kyseisten ihmisten päässä tuolloin liikkui. Mutta jotenkin olin onnellinen noista sanoista. Nyt olen vain ihraa, en tajua miten olen voinut syödä niin paljon tänä viikkona.

Löysin tänään yhden kaverini blogin ihan vahingossa. Tiesin kyllä että hänellä on syömishäiriö, mutta jotenkin sen kaiken lukeminen tuntui kamalalta. Kaikki ne samat ahdistukset kaloreista.. Tekee mieli kertoa hänellä että löysin sen blogin, mutten viitsi. Ihan vain sen takia, että itse ahdistuisin kamalasti jos joku kertoisi, että on löytänyt omani. Ja lisäksi joutuisin selittämään miten löysin sen. Selailemalla sh-blogeja? Ja miksi minä niitä selailisin..? Jäisin itsekin kiinni. Enkä halua kenenkään tuttuni tietävän tästä laihdutuksesta. Sittenpä he vasta nauraisivat, läski yrittää epätoivoisesti laihduttaa heh heh !

I haven't lost anything except my mind

2009-09-19T17:03:00.006+03:00

Ohhhohoho koeviikko on nyt siis ohi. Huomenna/maanantaina se alkaa; laihdutus. Riippuen siitä olenko iskällä vai äidillä suurimman osan päivästä - iskällä on nimittäin mahdoton laihduttaa. Ja nyt minulla on vielä hyvä syy olla nöyrää tyttöä.

Eilinen ei mennyt ihan putkeen. Oli bileet, ajattelin vain käväistä siellä ja lähteä sitten iskälle takaisin. Kotiintuloaika oli kymmenen. Tulin aamu yhdeksältä. Mutta en oikeasti olisi halunnut kapinoida tai mitään, ajantajuni vain katosi taivaan tuuliin jossain vaiheessa. Järkikin lähti johonkin (jos sitä on edes ikinä ollut). Join vahingossa ihan liikaa ihan liian nopeasti ja päädyin nuolemaan jonkun 20-vuotiaan tuntemattoman miehen kanssa. Eikä se kyllä pelkäksi nuolemiseksikaan jäänyt. Lisäksi lähdin sen ja sen kavereitten kanssa ajelemaan autolla. Ei kyllä mitään muistikuvaa mitä siellä autossa on tapahtunu, ehkä ihan hyvä vaan. Oksensin myös kaverin lattialle, pizzeriaan ja kaikkiin mahdollisiin puskiin.

Hyi kamala kun olo tuntuu jotenkin niin likaiselta. Olen koko päivän krapuloissani miettinyt olisinko pettänyt A:ta jos olisimme olleet vielä yhdessä. Vai yritinkö jotenkin näyttää itselleni että minulla ei ole ikävä ja kaikki on hyvin? No, se ei pidä paikkansa vaikka kuinka haluaisinkin. Minulla on ikävä, ja on yhtä tuskaa nähdä A:ta joka päivä koulussa. Lisäksi se kulkee samalla bussilla kouluun ja takaisin. Toisaalta tiedän kyllä, että näin on parempi, ei meitä ole luotu yhteen.

Haluaisin jo että olisi maanantai. Uusi alku. Se on ihanaa kun laihduttaessa kaikki on niin kaavamaista. Tai siis minusta tulee kaavamainen, jotenkin kaikki on järjestyksessä. Nyt olen vain aivan sekaisin ja ahdistunut tästä lihavuudesta. En saa mistään otetta. Tajusin nyt myös ensimmäisellä koeviikolla, että on pakko tehdä enemmän läksyjä ja aloittaa lukeminen aikaisemmin. Muuten en tule pärjäämään.

Tuntuu ihan oudolta kun ei ole mitään minkä takia nousta aamuisin. Ei hyvää ystävää, ei poikaystävää, ei ketään. Olen etääntynyt kaikista kavereitanikin, eikä heistä kukaan edes tunnu tärkeältä. Hyi että kun olen kamala ihminen! Haluan vain laihtua. Sen takia elän, mikään muu ei ole niin tärkeää. Ei tällä hetkellä ainakaan.

Never look back, never again, it's over

2009-09-13T15:59:00.004+03:00

Pitäisi tällä hetkellä olla lukemassa matikkaa ja kemiaa. Ei jaksa millään, tuntuu että aivot käyvät ihan ylikierroksilla.

Eilen erottiin ihan virallisesti A:n kanssa. Näin vain on parempi. Meille kummallekin. En ole edes surullinen - päinvastoin jotenkin hirveän helpottunut. Olo on ihanan vapaa, tuntuu että voin taas aloittaa elämisen keskittyen itseeni ja omiin tarpeisiini. Ja niin todellakin aion tehdä.

En ole johonkin kuukauteen nukkunut kunnolla. Kouluun olen lähtenyt 0-5 tunnin unilla. Torstaina en saanut silmiäni millään auki, joten päätin juoda paljon kahvia ja ottaa vähän enemmän kuin yhden kofeiinitabletin. Kävelin kouluun jalat täristen ja sydän hakaten. Myöhemmin tuli hirveän paha olo ja ahdistus - itkin koko mantsan tunnin ja päätin sitten lähteä kotiin. Silloin mä tajusin, että pakko ruveta vähän tsemppaamaan.

Nyt oonki tänä viikonloppuna ollu ihan kotosalla ja nukkunut ja syönyt ! Syöminen ei kuulunut suunnitelmiin, ja tällä hetkellä oon tosi läskipallero. Ensiviikko tosiaan on koeviikko, joten silloin en koneelle ehdi. Tästä muuten saa sen vaikutelman, että oon tosi hyvä koulussa ku luen koko ajan kokeisiin tai teen läksyjä ! Mutta mulla siis on keskittymishäiriö, ja kaikki kokeisiinlukemiset sun muut vie multa aika paljon normaalia enemmän aikaa.

Mutta siis, ensi viikon jälkeen alkaa laihdutus ♥ Ootan sitä jo innolla, haluan nähdä kuinka se vaa'an numero laskee. Pitkään aikaan en oo nimittäin kunnolla laihduttanut, oon vaan laihtunut aina vahingossa ja lihonut sitten takaisin. Painosta en ole kyllä ollenkaan varma, enkä ala kyllä nyt käymään vaa'alla, koska tosiaan viimeset kolme päivää on ollut ihan järjetöntä mässäilyä. Eiköhän tää tästä taas, palailen viikon kuluttua ! :)

I will be all that you want

2009-09-06T10:42:00.002+03:00

Eilinen ei mennytkään ihan sunnitelmien mukaan. Tarkoituksena oli siis pitää bileet pienellä tutulla porukalla, vaihtaa kuulumisia ja tanssia, promillien kohotessa toteuttaa kaikki tyhmimmätkin ideat. Mitään kuokkavieraita tms. ei ilmestynyt, mutta tunnelma ei ollut ihan huipussaan. Kaikki itkeskeli vuorotellen, kukin omista henkilökohtaisista syistään, joista ei kuitenkaan pystytty juuri puhumaan.

Iskä laittoi mulle joskus 12 aikaan viestin, että nyt pitää tulla kotiin. Se oli outoa, en ole yhtään tottunut tollaseen. Kävelin kotiin - ja kuinkas ollakaan, iskä tulee vastaan ja sanoo menevänsä baariin. "Aijaa okei selvä", jatkan kävelemistä ja kyyneleet tuhrivat naamani. Tiedän, että on ihan normaalia, että lauantai-iltana lähtee viihteelle. Mutta kun isä ei ole ennen tehnyt sitä minun ollessa täällä.

Ja sieltähän se tuli kiltisti kotiin, ei poliiseja, ei oksentelua, ei meluavia seuralaisia. Aivan erilaista kuin kotona. Mutta silti jotenkin se sattui.

Olen huolissani, sillä en ole eilisen iltapäivän jälkeen saanut A:ta kiinni. Se ei vastaa viesteihin tai puheluihin. Pelottaa jos jotain on sattunut. Päätin kuitenkin olla häiritsemättä sitä tänään. Huomenna näen sen sitten koulussa jos kaikki on hyvin. Sen tiedän, että itse se ei ota yhteyttä, eikä ota puheeksi omaa katoamistaan. Ehkä se ei halua päästää mua liian lähelle? Tai jos se ei halua huolestuttaa mua kertomalla asioistaan?

Tää suhde kyllä oikeesti satuttaa, mutten voi tehdä mitään. En voi päästää irti. Enkä tiedä mitä tehdä, jos A pistää poikki.

Muistan sen hetken kun tajusin rakastavani A:ta. Käveltiin pois jostain bileistä, pidin sitä tiukasti kädestä. Kerrankin minä olin enemmän humalassa kuin se, tosin ihan vain sen takia, että olin aloittanut juomisen monta tuntia myöhemmin. Jostain syystä pamautin kysymyksen, joka oli mietityttänyt mua jo hirveän kauan; "kauan siitä on kun isäsi kuoli?" Mun oli pakko kysyy se, mun oli pakko tietää onko siitä kuukausi, vuosi, 10 vuotta vai 15 vuotta. " Se tapahtui kun mä olin ala-asteella." Ote mun kädestä tiukkenee, me pysähdytään, A vetää mut ihan lähelleen ja suutelee. Se ei ollut tavallinen suudelma, se oli täynnä tunteita, se oli jotenkin niin ihmeellistä. Ja siitä välittyi A:n toinen puoli, tajusin kuinka oman kovan kuorensa alla se on vain hajalla ja eksyksissä.

Let me be the one who calls you baby all the time

2009-09-04T17:15:00.005+03:00

Olisi niin hirveästi asioita joista tekisi mieli kirjoittaa. En saa kuitenkaan ajatuksia kasattua edes tänne, joten pahoittelen sekavaa tekstiä.

Lukiota on kulunut nyt 3 viikkoa, ensi viikolla alkaa jo koeviikko. Siitä tulee todella rankkaa aikaa, koska tällä hetkellä en osaa mitään. Haluaisin saada hyviä numeroita ja näyttää kaikille, että minusta on johonkin.

Olen huolissani poikaystävästäni A:sta. Se ei tee mitään muuta kuin nukkuu, polttaa, nuuskaa ja vetää päätään sekasin. Sen silmissä ei näy mitään intoa tai iloa, paitsi kun se on sekaisin. Jotenkin olen kuvitellut, että saisin sen elämän raiteilleen. Ja kuvittelen vieläkin. Sen kanssa oleminen on hirveän raskasta, koska kouluaikana joudun kestämään sen äksyilyä, mutta minä rakastan häntä, enkä voi asialle yhtään mitään.

Viime perjantaina koko illan ja yön pidin A:sta huolta. Pitelin pystyssä, estin sitä putoamasta jyrkänteiltä, nostin sen maasta ylös, estin sitä rojahtamasta oman oksennuksensa päälle. Silittelin selkää, kuiskailin että kyllä kaikki järjestyy.

Tänä viikonloppuna se lähtee toiseen kaupunkiin, monen sadan kilometrin päähän ja minua pelottaa. Mitä vain voi sattua, varsinkin sille. Onneksi olen itekin menossa yhtiin bileisiin, saan edes jotain muuta ajateltavaa.

Tajusin eilen, etten välttämättä voi muuttaa iskälle kokonaan. Olen ollut täällä nyt ikään kuin koeajalla, ja vaikka elämä onkin ollut ihanan yksinkertaista ja helppoa, niin en minä tänne kuulu. En voi kertoa isälleni A:sta, pitää piilotella röökiä, pitää salailla menemisiä. Kamalan stressaavaa. Toki olen taas erimieltä kun menen kotiin ja kärsin äidin sekoiluista.. Äh en tiedä. Järki sanoo, että toki minun pitäisi olla iskällä, mutta olen jo niin tottunut toisenlaiseen elämään. Ja täältä en sitä paitsi voisi lähteä keskellä yötä pelastamaan A:ta.

Olen lihonut pari kiloa, koska olen syönyt ahdistukseeni aika paljon viime viikkoina. Voisi ensi viikolla alkaa taas katsoa syömisiä, tosin koeviikko on niin rankka, että millekään laihdutuskuurille en viitsi ryhtyä. Kunhan en tästä liho niin hyvä on. Ensi jakso on koulussa rento, silloin on hyvä aika keskittyä miettimään ruokaa ja kaloreita.

Kiirettä pitää

2009-08-27T21:07:00.002+03:00

Tulin vain ilmottamaan, että hengissä ollaan! Nyt kouluaikana mulla ei oo jäänyt yhtään aika bloggailuun, enkä usko että sitä tulee olemaan tulevaisuudessakaan. Viikonloppuisin ehdin kyllä kirjoitella, mutta viikolla ei toivoakaan.

Kuulumisia lyhyesti ;

Koulu on alkanut huonosti; en pärjää lukiossa, olen kaikkia muita huonompi enkä tajua mistään mitään. Parhaani kuitenkin yritän, vaikka tänäänkin itkua väänsin ku kaikki muut sai työt tehtyä, mutta minä en edes aloitettua.

Seurustelen meidän luokkalaisen pojan kanssa. Hän on mukava. Saa nähdä mitä tästä tulee, sillä sen porukat on täysin minua vastaan. Ja muutenkin ollaan tosi erilaisia. Mutta rakastan häntä silti :)

Olen laihtunut vahingossa. Viime viikolla olin 6kg laihempi kuin kuukausi sitten, nyt painosta on kuitenkin tullut pari kiloa takaisin. Mutta silti olen laihtunut ja se on hyvä juttu

Otin kielikorun maanantaina. Ei estä kyllä syömistä yhtään, harmi, olisi ehkä kätevä jos en pystyisi syömään..

Iskän kanssa olen siitä muutosta keskutellut. Äitille ei olla vielä puhuttu.. ehkä ensi viikolla?

Nyt kuitenkin pitää mennä suihkuun ja tekemään läksyt -->

Vikana lomapäivänä kuumeessa

2009-08-10T21:44:00.000+03:00

Vain mulle voi käydä näin. Oon siis kipeä, en jaksa edes olla koneella, pää ei kestä näytön tuijottamista. Ja huomenna pitäisi mennä kouluun. Ekaa päivää lukioon. En halua :(

I'm not quite sure how to breathe without you here

2009-08-08T21:48:00.002+03:00

Unirytmi on kyllä aika kohdallaan, heräsin nimittäin äsken. On ollut aika tapahtumarikkaat nää viime päivät. Eilen olin kaverin synttäreillä, ja häpäsin itteni totaalisesti; vollotin vaan ventovieraiden ihmisten sylissä, jotka ite oli vielä selvinpäin. Joskus yhden aikaan yöllä kaveri tuli hakee mua pyörällä sieltä toisiin bileisiin. Siellä meno olikin paljon rauhallisempaa, eikä tehnyt kyllä mieli juoda mitään, sillä olin jo ehtinyt oksentamaan sisuskaluni ulos. Rupesin kyllä avautumaan yhdelle jätkälle siellä, mutta toivotaan ettei se muista tapahtuneesta mitään..

Mun korvaki halkes, tai siis se korvakorun reikä repeyty. Ja naama on täynnä jotain hämäriä ruhjeita. Toivottavasti ne saa peittoon meikeillä, en haluu kyl lähtee tän näkösenä yhtään mihkään.

Äiti tuli tänään kotiin, se on viimeiset kaks päivää ollut poissa ryyppäämässä. Ja soitellut mulle ihania kännipuheluita. En kyllä jaksanut vastata kun pariin. Meidän vessa on ihan oksennuksessa, samoin olkkarikin. Jos jaksaisin raahaisin itteni iskälle yöks (vaikkei se kyllä edes ole kotona, vaan jossain työreissussa).

Please don't take my heart away

2009-08-03T20:49:00.003+03:00

En puhunut iskän kanssa. En pystynyt. Pelkäsin että se torjuu mut, ettei se haluakaan mua. En kestäisi kuulla sitä.

Lisäksi näin tosi outoja unia siellä mökillä. Ekana yönä seisottiin iskän kanssa järvessä, ja se alkoi yhtäkkiä sahaamaan kättänsä poikki. Se veri roisku mun päälle ja koko järvi oli punainen.

Toisena yönä iskä taas halkaisi päänsä jollain kirveellä, ja teki samoin myös mulle. Lähes koko unen ajan itkin eri henkilöille sitä, kuinka iskä satutti mua tahallaan.

Ne oli oikeasti aika kamalia unia, koska olen aina pitänyt isääni jonkinlaisena pelastajana ja muutenkin sellaisena ihmisenä, johon voin aina luottaa. En varmaan olisi elossa ellei hän olisi silloin pari vuotta sitten huolehtinut musta. Vienyt aina turvaan äidin luota ja tullut hakemaan mua mitä ihmeellisemmistä paikoista luokseen. Tämän takia musta tuntuu oudolta, että noissa unissani iskä ei ollutkaan hyvä, vaan satutti itseään ja mua.

Tällä viikolla on kamalasti ohjelmaa, ihan hyvä vaan. Muussa tapauksessa löhöisin vaan kotona ja aloittaisin lukion vyöryvänä läskipallerona.

Ai niin, taas tänään tuli muuten huomattua kuinka pienikin kohteliaisuus voi tuoda iloa päivään, varsinkin jos se tulee täysin odottamattomalta taholta! Istuttiin kaverin kanssa penkillä, kun siitä meidän edestä kävelee semmoinen poika, ehkä joku 13 vuotias, ja pysähtyy mun eteen. Sitten se vaan sano jotain että; "Tiesitkö, että sulla on tosi kauniit silmät?". Menin kyllä ihan hämilleni ja taisin ruveta nauramaan räkäsesti, mutta olin vaan niin yllättynyt. Piristi kyllä kummasti.

Syömiset on mennyt ihan jees, päivällisellä tuli kyllä syötyä vähän liikaa ja pari keksiäkin kahvin kanssa napostelin.. Ahdistaa vähän, mutta liikuin tänään kuitenkin ihan kivasti (jumppasin + poljin tunnin crossia + kävelin aika paljon).

Well this time I'm not going to watch myself die

2009-07-31T23:09:00.005+03:00

Oon taas iskällä, halusin tulla tänne, en halua olla viikonloppuisin kotona. Pelkään äitiä kännissä, en vaan voi olla pelkäämättä, vaikka tiedänkin ettei se enää nykyään tee mulle pahaa. Ainakaan niin paljon kuin ennen. Pelkään myös sen uutta miesystävää. Jonka kasvoja en kyllä ole ikinä nähnyt.

Tänään tein kotona vähän kaikenlaista; käytin koiraa pitkällä lenkillä, siivosin ym. Kun äiti tuli kotiin, alkoi kauhea valitus kuinka en ole tehnyt mitään, en edes tyhjentänyt tiskikonetta. Ei tuntunut kivalta.

Kunpa saisin huomenna suuni auki ja pystyisin puhumaan iskälle siitä muuttamisesta. Mun elämä tosin vaikeutuis vähäsen silloinkin, koska jonkun täytyisi huolehtia meidän koiran ulkoiluttamisesta. Joten joutuisin aina käymään päivällä käyttämässä sitä. Mutta no, olisi se paljon pienempi paha kuin nämä nykyiset ongelmat kotona.

Syömiset ei oo mennyt hyvin. Eilen illalla ahmin, mutta päätin olla oksentamatta. Ruoka yritti väkisin tunkea ulos, mutta pidin sen sisällä kuitenkin, josta olen ylpeä. Tänään oon muuten söynyt ihan ok, mutta iltapala täällä iskällä meni vähän överiksi. Söin kaksi ruisleipää ja paljon juustoa. No, eiköhän tää laihdutus ens viikolla onnistu ihan hyvin. Pakko, sillä viikon päästä on kaverin bileet, enkä vaan voi mennä sinne tällaisen pallomahan kanssa.

Huomenna mökille, siellä voisin ainakin uida. Vaikka pelkäänkin ihan sairaasti siellä vedessä olevia kaloja. Saa nähdä onnistuuko. Kevyesti voisin myös jumppailla, sillä hikoillahan en saa ihottumien takia. ;<

You took everything but it left you empty

2009-07-29T22:38:00.004+03:00

Oho yli viikon kestänyt tauko. Jaa tauko mistä? Kaikesta. Arjesta, rutiineista, laihduttamisestia, dataamisesta..

Viikonlopun vietin mökillä, ja mun oli tarkoitus puhua iskän kanssa äidistä. Siitä kuinka haluaisin muuttaa sinne. Kysellä olisiko se jossain vaiheessa mitenkään mahdollista. Meille tuli kuitenkin sinne sukulaisia (setä + sen naisystävä) kylään, enkä ollu iskän kanssa missään vaiheessa kahden, joten se siitä.

Se mun setä sanoi melkein heti kun nähtiin, että olen laihtunut. Kuinka posket ovat muka lommollaan ja oon ihan solakka. Iskä naurahti siinä vieressä ja sanoi, että enhän mä mitään laihtunut ole. Vaikka tiedän, etten näytä yhtään laihalta; minua ei voi mitenkään kuvailla sillä sanalla, niin olenko isän silmissä vieläkin saman näköinen kuin viime kesänä? Olin silloin kuitenkin lähes 10 kg lihavampi. Mulla on vieläkin tuosta paha mieli, koska yksi suurimmista syistä miksi haluan laihtua, miksi haluan olla parempi, kauniimpi, laihempi, sosiaalisempi, on se että haluan isäni olevan ylpeä. Ylpeä minusta, ylpeä itsestään kun omistaa hyvän tyttären.

Sunnuntaina myös mun serkut tuli sinne mökille, ja niistä vanhimman (mua kolme vuotta silti nuorempi) kanssa lähdettiin tänne meille. Käytiin seuraavana päivänä kaupungissa ja shoppailtiin sekä syötiin hesessä. Jotenkin oli oudon luontevaa olla sen kanssa, vaikka eihän me paljon puhuttu. Se on vieläkin hiljaisempi kuin minä. Ja me eletään ihan erilaista elämää. Mutta se on kyllä tosi kaunis. Ihan hirveän sievä, se hiljaisuus vaan lisää sen suloista olemusta. Sen isä on varmasti ylpeä siitä..

Maanantai yö oli kamala. Nyt meillä oli yötä kaksi serkkua ja niiden äiti. Juttelin yhden pojan kanssa, ja no, meillä tuli vähän riitaa (ei siitä sen enempää) ja sitten kaikki pikkuisetkin murheet tuntuivat ihan ylitsepääsemättömän suurilta; kaveri joutui lastenkotiin ja olen lihava ja äiti on kamala ja en osaa mitään jne.jne.jne. Kaikki ahdisti. Lähdin äkkiä omasta huoneestani pois olkkarin sohvalle, annoin kyyneleiden valua ja tuhria naamani. Äiti tuli siihen muka ihan huolissaan ja kyseli mitä on vikana, mutten jaksanut puhua. Hävetti ihan kamalasti, jossain vaiheessa huomasin täriseväni ja otin rauhoittavia. Kun kaikki muut oli nukahtanut hiivin sohvalta omaan sänkyyni.

Tämän päivän oon vaan nukkunut. Ja istunut koneella. En jaksaisikaan yhtään enempää, nytkin väsyttää ihan hirveästi, mutta tiedän ettei uni tule. Ehkä pitäisi saada unirytmiään kuntoon ennen koulun alkua, mutta ei se onnistu. Tänäänkin laitoin kellon soimaan yheltätoista, mutta heräsin yhdeltä kännykkä peiton alla.

pikasesti

2009-07-21T20:47:00.003+03:00

Eilen ei ollut kiva päivä. Sain iltapäivällä tietää, että lähdetään äitin ja sen kaverin, sekä tämän kaverin lapsen kanssa elokuviin katsomaan se uusin Potteri. Yritin siinä epätoivoisesti löytää jotain päälle puettavaa, mutta näytin kaikissa asuissa ihan älyttömän lihavalta. Sain ahdistuskohtauksen ja huusin itkien huoneeni lattialla, etten varmasti lähde yhtään mihinkään. Äiti suuttui ihan mielettömästi, ja sanoi, että mun on pakko tulla, ei vaihtoehtoja.

Niinpä mä huomasin pian istuvani elokuvasalissa humalaisen äitini vierestä. Kaikki muut söivät jotain paitsi minä. Ahdisti niin paljon, etten voinut edes keskittyä elokuvaan. Minun oli pakko istua siinä viinan hajussa äitin vieressä melkein kolme tuntia. Kidutusta.

Kotona vedinkin sitten pienet ruokaöverit, mutta kello oli jotain 23, enkä ollut syönyt kuin aamulla omenan. Joten ei kai tuo nyt kauheita kaloreita kuitenkaan saanut aikaan.

Tämä päivä onkin sitten mennyt ihan kotona, oon käynyt pitkällä kävelylenkillä ja tehnyt suursiivouksen omaan huoneeseeni. Syömiset mennyt ihan hyvin, aamulla vähän jukurttia ja kahvia, päivällä kaksi pientä perunaa ja pieni pala kanaa. Illalla syön varmaan mansikoita samalla kun tuijotan televisiota.

Ristiäiset

2009-07-19T21:07:00.009+03:00

Söin tänään paljon, kiitos ristiäisten. Uusia perunoita, lohta, lihapullia, makaronisalaattia, tavallista salaattia, juustoa, vaaleaa leipää voin kanssa, mansikkakakkua ja 2 keksiä (siis pelkissä juhlissa, kotona söin vielä lisää). Hohhoh, oli ihanaa istua ihmisten ympärillä ihonmyötäisessä mekossa ja tuntea kuinka maha vaan paisuu ja paisuu ja paisuu.

Muutenkin aamu meni ihan päin persettä; jouduin kiskomaan äitiä sängystä ylös moneen otteeseen. Turhauduin ja tiuskin ja kyyneleet tuhrivat juuri meikatut kasvoni. Tultiin sinne juhliin myöhässä - ja tietenkin viimeisinä.

Kaiken lisäksi olin ihan lukossa, en puhunut juuri kellekään. Yritin hymyillä vaan nätisti, luultavammin se näytti kuitenkin vain irvistelyltä. En tajua miksen osaa puhua. Kuinka vaikeaa voi olla avata suu ja sanoa vaikka vain pari sanaa? No okei, kyllä mä nyt sen pari sanaa sanoin, mutten yhtään itse lapsen vanhemmille. Ärsyttävää, en halua olla minä.

Tajusin äsken kuinka pitkällä kesäloma on jo. Ja minun piti laihtua! En ehdi, aikaa on liian vähän, en pysty, ahdistaa. Lisäksi uusia ihmissuhteita ei ole kesän aikana kertynyt yhtään. Enhän minä tosin missään ole ollutkaan, voisi auttaa asiaa jos tekisin jotain muutakin kun mussuttaisin ruokaa kotona. Ensi viikolla pitää yrittää sosialisoitua ja laihtua.

Kuun lopussa neljä serkkuani (minun ikäinen, pari vuotta nuorempi, 10 vuotta nuorempi ja noin kolme vuotias) tulee käymään meillä viikonloppuna äitinsä kanssa. En halua, että ne näkee kuinka lihava minusta on tullut. Hyi.

And everything was always about being cool

2009-07-18T21:29:00.004+03:00

Äiti sanoi äsken, että se lähtee käyttämään koiraa. Kynnet lakattuina, hiukset laitettuna, meikattuna, siististi pukeutuneena. Meidän jääkaapissa oli päivällä täysi viinapullo, nyt se on lähes tyhjä. Mä en tajua mitä järkeä sen on edes valehdella?

Itkin äsken peiton alla. Tajusin kuitenkin, ettei mun oo mitään järkee itkee äidin takia, ei se oo sen arvoinen. Huomenna pitäisi mennä sinne ristiäisiin. Viimeksi kun oli erään sukulaisen 80-vuotis syntymäpäivä, äiti tuli sinne umpikännissä ja kaula täynnä fritsuja. En ole varmaan ikinä hävennyt sitä niin paljon, ja se on jo aika hyvin.

Olin tänään kaupungilla, ostin parit legginsit, topin ja kengät. Sovituskopissani totesin taas, että jalkani ovat mitä ällöttävimmät. Lyhyet ja paksut.

Yhdeksältä söin ruokaa. Siis ihan oikeaa ruokaa. Perunan ja kanaa. Toivottavasti tämä maha laskee aamuksi, muuten en kehtaa lähteä mihinkään. Hyi. Juon tosin tänään vielä pepsiä, kun kerran sitä pullon ostin.

Jo hymyilykin tuntuu pahalta

2009-07-16T22:15:00.007+03:00

Mä nauran kovaa, tartun kaveria kädestä ja höpötän. Puhun taukoamatta ja kova-äänisesti, kassalla oleva myyjä naurahtelee minulle ja kaverit sanoo että oon ihan seko. Hyvä, ette huomaa kuinka paljon muhun sattuu.

Ostan mäkistä pirtelön kun muutkin ostaa, juon sen nopeasti, en halua ajatella sitä. Poltan tupakkaa, joku mies iskee mulle silmää, katson sitä ilmeettömänä enkä hetkeen tunne mitään.

Raahaudutaan elokuviin istumaan, vajoan pehmeälle tuolille ja nautin pimeydestä. Nauran taas kovaa, höpötän, pyydän kaverilta limsaa. Kehun sen korua.

Bussissakin vielä vitsailen kun kaikkia muita väsyttää. Raahaudun kotiin. Hyräilen hiljaa ja alan riisua koruja pois ranteistani, käsistäni, korvistani, sormistani. Rakastan koruja. Hyräilen yhä vain kovempaa, en kestä hiljaisuutta, lopulta ääneni katoaa ja minä itken.

Olen yksin kotona, äiti on ryyppäämässä joidenkin miesten kanssa, se lupasi mulle että se lopettaa. Se lupasi! Eikä vielä ole edes viikonloppu.

//poistin muuten noita vanhoja blogitekstejä

En enää ikinä osta näkkäriä

2009-07-15T22:45:00.005+03:00

Erehdyin siis tosiaan ostamaan näkkileipäpaketin kaupasta. Nyt se onkin jo ihan kohta tyhjä, oon vaan koko tän päivän tunkenu niitä suuhuni. Huomenna mennään kavereiden kanssa kaupunkiin, pääsen esittelemään pulleaa olemustani ja syömään vähän lisää. Yhdellä näistä kavereista on nimittäin synttärit, joten pitäähän nyt sen kunniaksi käydä jossain syömässä hehh.

Tekee ihan sairaasti mieli tupakkaa. Ja mulla onkin itseasissa niitä pari jemmassa, mutta poltan ne vasta huomenna. Kun kaveritkin. En ole pitkään aikaan ollut juomassakaan. Eikä tiedossa ole tälle kesälle kuin yhdet kunnon ryyppybileet. Huoh, elämä hei missä olet?!

Tänään on ollut ihan outo olo muutenkin kuin näkkärihimon takia. Jotenkin ihan vetämätön, en ole jaksanut edes meikata. Istunut vaan koneella ja nukkunut. Ja niin, syönyt. Lisäksi yritin oksentaa noita leipiä, mutta ne vaan takertui kurkkuun ja sai mut yskimään niin, että luulin pyörtyväni siihen vessanpytyn viereen. Lisäksi sain mukavan pääkivun, se tosin lähti ku otin heti buranaa. 800 mg.

Huomenna vielä siis syöpöttelen, sitten on pakko ruveta parin päivän nälkäkuurille ennen niitä ristiäisiä. Muuten en oikeasti voi lähteä sinnekään, kun tosiaan läskeyteni takia peruin tämän päiväisen Porin reissunkin. Tunsin itseni muuten ihan sairaan huonoks ihmiseks.

I know you don't think that I am trying

2009-07-14T19:45:00.005+03:00

Kaikki menee taas huonommin. Ei jaksa ei pysty ei kykene. Pitäisi laihtua sunnuntaina oleviin ristiäisiin. Tekee mieli jäätelöä, äiti osti sitä eilen kaupasta.

Kaveri joutui pari päivää sitten osastolle. Sain juuri ennen tuota tietää, että sillä on anoreksia. Oonhan mä kattonu, että se on laihtunut, mutta aattelin, että ehkä se on vaan laihduttanu. Tai sitten en ole halunnut nähdä totuutta. Mutta ei siitä sen enempää.

Isä soitti että lähtisinkö huomenna katsomaan sukulaisiani Poriin. Haluaisin tosi paljon, tykkään niistä sukulaisista hirveän paljon.. mutta he ovat kaikki niin kauniita ja laihoja. En kehtaa mennä sinne tämän näköisenä. En sitten millään.

Käytiin äidin kanssa katsomassa sinne ristiäisiin lahjaa. Ostettiin joku valokuvakehys, en katsonut tarkemmin, sillä keskityin koko ajan vain peittämään mahaani. Läskis pursusivat joka puolelta eivätkä tahtoneet pysyä piilossa.

Nähtiin myös jotain äidin kännituttuja, hyi kuinka ahdistavaa, sellainen 50-vuotias mies. Katseli mua koko ajan leveesti hymyillen, käänsin pääni pois.

Olen muuten kamala ihminen, yksi kaverini on yrittänyt viimeiset kolme päivää soittaa mulle enkä ole vieläkään vastannut. En jaksa sitä, kukaan ei jaksa sitä. Koko kesäloman olen yrittänyt selittää, että me ollaan niin erilaisia, ettei voida olla ystäviä tai mitään.. mutta ei se ymmärrä. Tavallaan käy sääliksi, koska kaikki jättää sen. Mutta en itsekään jaksa olla sen ystävä. On rasittavaa kun joku soittaa joka päivä ja vaikka kuinka kiellän, se änkee itsensä meille. Ja yleensä istuu koneella (sillä ei ole kotona tietokonetta) tai katselee televisiota. On kuin minua ei olisikaan. Ei semmosta ihan oikeasti jaksa.

Hmm, tunnin päästä alkaa Skins. Se Effy on ihan hirmu ihanan kaunis ja laiha ja kaikkea. Voisi syödä sitä jäätelöä. Ja sunnuntai aamuna huomata etten mahdu mekkooni. Hohhoh.

Dont look back 'cause i'm crying

2009-07-09T23:04:00.003+03:00

Ihottuma on edelleen ihan kauhea. Se ei ehkä ole enää niin ärtynyt, MUTTA ON LEVINNYT. En enää ikinä uskalla harrastaa liikuntaa, ihan oikeasti mua pelottaa. Ehkä aloitan uinnin, siinähän iho ei joudu vaatteiden kanssa kosketukseen niin jos siitä ei sitten tulisi mitään? En tiedä, koska olen ennen käynyt uimassa vain niinä aikoina kun ihottumaa on (tosin paljon pienemmissä määrin).

Oon viikon, siis koko viikon, pystynyt laihduttamaan. Syömään vähän ja niin edelleen. Se on oikeesti hyvin mulle, uskokaa tai älkää. Tänään kuitenkin meni pieleen, vaikka luulin, ettei niin tällä kertaa kävisi. En kuitenkaan ole ahdistunut. Outoa, normaalisti tässä vaiheessa angstaisin ja itkisin lihavaa mahaani peiton alla. Ehkä tää ihottuma on saanu mua tajuamaan, että on vakavampiakin asioita. Ja ihottumahan ei todellakaan ole vakavimmasta päästä kaikkien muiden sairauksien rinnalla.

Huomenna joudun lähtemään mökille taas isän ja äitipuolen kanssa. Siellä tulen syömään paljon, mutta en jaksa ottaa stressiä. Aamulla käyn apteekissa ja käyn katsomassa, jos tuosta ostoskeskuksesta löytyisi jotain mökkihupparia. Isoa ja kohtalaisen rumaa, koska jos se on hieno, en raaski jättää sitä mökille.

Viikon päästä sunnuntaina on ristiäiset, ja ostin sinne mekon jossa näkyy pienikin vatsamakkara. Mitäköhän mun pääsä taas liikkui? Pitää siis mökkiviikonlopun jälkeen aloittaa taas syömään niukemmin. Tiedän kyllä, että pystyn siihen. Toivottavasti aikaa on tarpeeksi, haluan painaa enintään 57 kiloa kun menen sinne.

Ei tässä kummempia, taidan painua katsomaan telkkaria. Tai lukemaan kirjaa. Mulla on muuten joku pakkomielle siihen, että sadepäivänä pitää lukea kirjaa !

And nowhere to hide out

2009-07-07T15:31:00.002+03:00

Kävin tänään lääkärissä niistä mun ihottumista. Ei siellä osattu niille mitään tehdä, mun pitäis vaan olla urheilematta. Että hienoa, laihtuminen on entistä vaikeampaa. Toki voin rikkoa määräystä ja mennä lenkille, mutta tällä hetkellä en todellakaan pysty. Käveleminenkin sattuu, farkut ja rintsikat hinkaa niitä ihottumia saaden ihon entistä ärtyneemmäksi. Lisäksi ne ihottuma-alueet on laajemmat kuin ikinä. Laajeneeko ne joka kerta uusiutuessaan? Siinä tapauksessa en uskalla enää urheilla. En halua yhtään enempää läiskiä rumentamaan ennestäänkin ällöttävää kehoani. Voiko laihtua ilman liikuntaa?

Luen joitakin laihdutusblogeja, osa (tai kaikki?) niistä on sh-painotteisia. Mua ahdistaa ne tavallaan, koska oma painotaivoitteeni on kuitenkin tuo 50kg. Ja jotkut haluavat painaa 40 kg, vaikka ovat pidempiä kuin minä. Mutta kun en halua olla alipainoinen. Haluan olla normaali. Sulautua joukkoon. En erottua kävelevänä luurankona.

Olin koko eilisen päivän ihan maassa. Koko päivän pidättelin kyyneliä. Äiti valitti minulle koko ajan, vaikka tein kaiken mitä hän käski. Aina kuitenkin tein jotain väärin. Lopulta aloin itkemään yrittäessäni tunkea peittoa ylähyllyn kaappiin. Äiti tuhahteli ja sanoi halveksivalla äänellä; "Sä et kyllä ikinä tule pärjäämään siellä lukiossa, kun turhaannut jo tuommoisesta pikku asiasta!". Itkin yhä vain enemmän, ja äiti oli kuin ei mitään, lauleskeli vieressäni ja puhui koiralle. Myöhemmin illalla hän tarjosi karkkia ("se piristää, ota nyt yksi!"), mutta kieltäydyin.

Takaisin arkeen

2009-07-05T20:58:00.003+03:00

Nyt on siis kesätyö hoidettu kunnialla loppuun ja rahat saatu tilille. Myös pakollinen "viikko mökillä -reissu" on suoritettu. Sitä ei tosin kunnialla, joka päivä vain makasin auringossa ja söin pullaa !

Äiti menee huomenna töihin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se oli sairaslomalla, monia leikkauksia. Outoa jäädä yksin kotiin. Mutta samalla ihanaa. Voin käydä vaa'alla, nukkua ja syödä ihan miten lystään aina sinne johonkin kolmeen saakka. Huomenna tosin olen koko päivän kaverin kanssa kaupungilla. En haluaisi tavallaan mennä, en kuitenkaan keksi puhuttavaa ja näytän rumalta.

Käytiin tänään katsomassa äidin kanssa sen tätiä terveyskeskuksessa. Se täti on tosi huonossa kunnossa, ei kumpikaan ymmärretty läheskään puolia mitä se puhui. Täti myös ensimmäistä kertaa myönsi, ettei taida enää ikinä kotiin päästä. Aloin melkein itkeä, koska kaikki tuntee tädin siitä, ettei se ikinä luovuta. Nyt se ei kuitenkaan näyttänyt samalta kuin ennen, se oli kutistunut ja hauraantunut.

Äidin kanssa menee nyt paremmin. Kyllä se vieläkin monta kertaa viikossa juo, mutta ei kotona. Sillä on uusi miesystävä, ja ne on yleensä niillä. En tiedä, miten tämä uusi työ vaikuttaa äidin juomiseen. Toivottavasti hyvällä tavalla. Pitäisi varmaan joskus ottaa asia puheeksi. Menen kesäloman jälkeen lukioon, ja keskittymisvaikeuksieni takia tarvitsen todellakin lukurauhaa. Muuten en ikinä pääse kursseja läpi, kun yläastekin tuotti jo vaikeuksia, vaikka tein hommia ihan sairaasti.

Aamulla voisi lähteä lenkille. Jos ei sada. Viimeksi olin juoksemassa torstaina. Ja tuli heti kauheat ihottumat, nytkin niitä kirvelee. Pitäisi varata aika lääkäriin, mutta voiko ne siellä edes auttaa mitenkään? Ihottumat lähtee aina, kun lopetan liikkumisen ja rasvaan niitä. Ja silloin lihon. En halua lopettaa juoksemista, en kestäisi sitä.

On suussani veren maku kun juoksen pois jostain

2009-06-17T19:28:00.006+03:00

En oo varmaa moneen vuoteen painanu näin paljon kun nyt. En tosin tiedä painoani, koska en todellakaan uskalla käydä vaa'alla, mutta näkeehän sen jo tursuavista reisistä ja mahasta. Ja no, mitä voi olettaa kun istun töissä eka 8 tuntia, ja sitten tulen kotiin nukkumaan/muuten vaan makaan peiton alle sänkyyn. Lisäksi syön yhden aterian enemmän kuin yleensä, napostelen kaikkia herkkuja ja lipitän päälle vielä kermakahvia.

Ihmettelen miksi teen tätä. Eikö olisi helpompaa istua syömättä se 8 tuntia töissä, ja tulla kotiin nukkumaan tyhjällä vatsalla? Enhän mä tarvitse mihinkään energiaa, kun en mitään kulutakkaan. Toi työ vaan stressaa mua ihan kauheesti, ja selviin niistä päivistä ajattelemalla ruokaa millä palkitsen itseni. Onhan minulle pienestä asti opetettu, että kun on kiltti tyttö saa palkinnoksi herkkuja !

Äiti lupasi maanantaina, että lopettaa juomisen. Se oli monen päivän putken jälkeen. En uskonut häntä, eikä olisi kannattunatkaan. Nyt on keskiviikko - äiti on taas baarissa. Tulin iskän kyydissä töistä, ja näin ikkunasta hänet terassilla juoppokavereidensa kanssa. Kotiin tullessani itkin ja tärisin, huomasin keittiössä lapun "olen katsomassa tätiä, syö !". Valmiina oli laitettu jättikokoisia lihapullia ja makaroonia. Minähän tungin sen kaiken ja enemmänkin sisääni alle minuutissa. Henkeä haukkoen raahauduin sänkyyn ja nukahdin melko pian.

Kun heräsin, raahauduin keittiöön taas. Söin keksejä ja tein taikinaa. Ahmin ahmin ahmin. Haluan pois kotoa. En ikinä ahmi, ellei äitini ole tehnyt jotain, mikä satuttaa minua.

Nyt oksennus tunkee suuhun, mutta pakko lähteä käyttämään koira. Hyi, kuolen jos ulkona on paljon ihmisiä. Olen niin iso, niin helvetin iso.

Crislyn

Taas yksi syy vihata äitiä

2009-06-07T21:58:00.004+03:00

Oli tarkoitus mennä tänään ajoissa nukkumaan. Kerrankin, halusin todella pitkät yöunet, halusin olla virkeä töissä. En kuitenkaan pystynyt asettumaan aloilleni, mielessäni pyöri vain perjantain tapahtumat;

Tulin kaupungista aivan rättiväsyneenä kotiin. Halusin vain päästä nukkumaan pian. Kotiovella seisoessani tajusin, etten pääsisi vielä pitkään aikaan lepäämään. Meidän huoneistosta kuului kauheaa meteliä ja huutoa. Avasin oven, ja näin äidin sekä hänen kolme kaveriansa. No, ei siinä mitään, ajattelin antaa heidän ryypätä rauhassa ja painuin omaan huoneeseeni.

Pian yksi äidin kaveri, sanottakoon vaikka Heidi, alkoi ramppaamaan huoneessani. Piti pitkiä saarnoja siitä, kuinka on ollut lastankodissa ja kuinka on hakannut kaikkia. En kuulemma saisi joutua samalle polulle. Kuunelin selitystä aina puolella korvalla.

Parin tunnin päästä äiti ja sen kaverit ajattelivat lähteä baariin. Heidi ei kuitenkaan halunnut tulla, vaan kieltäytyi totaalisesti nousemasta vierestäni pois. Jonkin aikaa kestäneen huudon jälkeen äiti + muut lähtivät - jättäen minut Heidin kanssa kaksin. Tuona aikana hän selitti minulle lisää lapsuudestana, halasikin minua pari kertaa. Se sattui, en saanut henkeä (jotkut ehkä tietävät isojen ihmisten känniset halausyritykset?).

Sitten äiti kumppaneineen tuli takaisin. Taas he yrittivät saada Heidiä ulos - tuloksetta. Heidistä tuli todella agressiivinen. Siinä ne sitten tappelivat, ja lopulta Heidi hyökkäsi äitini kimppuun. Ja kun katselin sitä tappelua, missä äitini oli selvästi alakynnessä, päähäni tuli ajatus, joka karmi minua itseänikin; toivoin, että äitini hakattaisiin niin pahasti, että se joutuisi sairaalaan - tai jopa kuolisi. Olen maailman huonoin tytär, ei tuollaista kuulu ikinä toivoa.

No, Heidi saatiin lopulta äitini kimpusta pois. Hän haukkui kaikkia, huusi mitä kamalimpia solvauksia. Yritin olla kuuntelematta, mutta vaikeaahan se oli kun nainen makasi lattialla aivan minun vieressäni. Sitten, kaiken tämän jälkeen, minut jätettiin kaksin Heidin kanssa. Muut lähtivät. Oikeasti pelkäsin silloin. Ihminen, joka oli juuri hakannut äitini ja hänen kavereitansakin, oli nyt kahden minun kanssani.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jotain se selitti ja uhosi, mutta ei varsinaisesti minua vahingoittanut millään tavalla. Hänet saatiin pois meidän talosta ehkä tunnin päästä.

Tämä kokemus kyllä lisäsi inhoani äitiin. Olenko liian herkkä, kun suutun tuollaisesta? Ikinä en omaa lastani kyllä jättäisi Heidin kaltaisen naisen luo kaksin..

No, tapauksesta ei tietenkään olla puhuttu jälkeenpäin - eikä tulla puhumaankaan.

Crislyn

Kesätyöt alko

2009-06-02T18:52:00.004+03:00

Olin todella otettu huomatessani anonyymin kommentin edellisessä postauksessa, kiitos siitä siis. Isälle muutto houkuttelee vieläkin - mutta noin viisi minuuttia sitten äiti höpötti jotain parvekkeelta hyppäämisestä - ja ei en minä voi muuttaa. En pysty, vaikka en tunne välittävänikään äidistäni, mutta se on silti mun äiti.

Psykologian tunnilla kuulin kerran tosi lohduttavan asian; Me ollaan kaikki synnytty rakkaudesta. Se ei kyllä pidä paikkansa kaikkien kohdalla, mutta suurimmalla osalla kuitenkin. Uskon että myös minun. Ja se, että ihan mun elämän ensimmäinen asia on rakkaus, tuntuu ihan oikeasti ihan mukavalta.

Aloitin maanantaina kesätyöt isäni työpaikalla. Se on ihan kamalaa! Työt kestää seitsemästä puoli neljään. Joudun heräämään joka aamu viideltä. Töissä järjestelen jotain käyttöturvallisuustiedotteita, ja oon niiiiin kypsä siihen näin kahden päivän jälkeen. Se on ihan hirveän tylsää, ja kun joudun tosiaan istumaan koko sen 8 tuntia yksin varaston nurkassa tietokoneella. Mutta mitäpä sitä ei rahan eteen tekisi!

Laihdutus takkuaa ja pahasti. Töissä ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin kahviautomaatilla ramppaaminen..eikä sieltä mukaan todellakaan aina lähde se perus kahvi mustana. On cappuccinoa, kermakahvia, suklaakahvia, caffe lattea...sekä kaakaotakin ! Noista tulee vamasti 1000000 kaloria päivässä. Lisäksi en tosiaan töissä liiku _yhtään_, ja kotiin tullessani kaadun sänkyyn ja rupean mussuttamaan jotain ruokaa.

Pidän luultavammin taukoa (hah ihan kuin kirjoittaisin muutenkin niin säännöllisesti) tässä bloggailussa, koska en oikeasti ehdi käymään täällä. Ja päiväni ovat luultavasti aivan samanlaisia, joten eipä mulla mitään asiaakaan tule olemaan. Näkyillään sitten viimeistään kuukauden päästä kun kesätyöt loppuu :) Satunnaisesti kyllä sitä ennenkin luulisin.

Crislyn

Vihaan tätä

2009-05-27T22:41:00.003+03:00

Vihaan elämää kotona. Haluaisin jo muuttaa pois. Äitini ja isäni ovat eronneet, ja äiti alkoholisoitui eron jälkeen. Olin silloin vielä lapsi, reilusti ala-asteen puolella, ehkä kolmannella luokalla? En ymmärtänyt mihin äiti aina katosi tai miksei se ollut yöllä kotona. Mietin, miksi äiti on niin outo tullessaan keskellä yötä kotiin. Alkoholismin pahentuessa aloin pelätä äitiä. Siitä tuli väkivaltainen, en pystynyt nukkumaan yöllä kun itkin peläten sitä hetkeä kun äiti tuli kotiin. Se uhkasi tappaa mut, ja kai yrittikin. Se löi, hakkasi, satutti. Yritti joskus halata, mutta puristi minua liian kovaa enkä saanut happea.

Ja olin kolmannella. En ymmärtänyt mitään mistään alkoholismista tai sairaudesta. Kunpa olisin avannut suuni ja kertonut jollekin. Äitini on edelleen alkoholisti, ja tuo sama pelko, mitä pienenä koin on "jäänyt päälle". Aina kun näen äidin humalassa (eli monta kertaa viikossa), se sama pelko puskee jostain alitajunnasta päälle, vaikka nyt ymmärränkin asian.

Äsken äiti yritti silittää hiuksiani, mutta onnistui vain repimään minulta tupon hiuksia päästä. "Oho kylläpäs nämä irtoaa helposti hahah!". Sitten se lähti uuden hoitonsa kanssa ulos. Toivottavasti ne ei tule takaisin, en jaksaisi kuunnella niiden makuuhuonepuuhailuja.

Haluaisin kovasti muuttaa isälleni. Hän on ihana, ja minulle miljoona kertaa tärkeämpi kuin äiti. Siellä on toki kovemmat rajat ja tiukemmat säännöt, mutta eikö se juuri merkitse, että hän välittää? Kotona saan tehdä ihan mitä lystään, minulta ei ole ikinä kielletty polttamista tai alkoholia, ei puhettakaan mistään kotiintuloajoista. Mutta mitäpä niillä tekisikään, kun äitiä ei näy melkein ikinä kotona.

Kerran kun puhuin äidille isälleni muuttamisesta, hän suuttui. Äiti sanoi vain, ettei tiedä mitä tekisi ilman minua. Myös vihjasi tappavansa itsensä. En sinänsä epäile väitettä, on hän ennenkin sen yrittänyt tehdä. Joku sen kaveri kuitenkin tajusi miten asiat ovat, ja soitti ambulanssin ajoissa. Hitsit.

Olen aivan hukassa, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Varmasti olisin onnellisempi isällä, mutta on siellä asumisessa myös miinuspuolia. 1) Siellä on isän naisystävä, joka vihaa mua 2) ne tiukemmat säännöt 3) säännöllinen ruokailu yhdessä - laihduttaminen paljon vaikeampaa 4) äitin uhkaus voi käydä toteen, ja silloin sen olisi mun vika.

Toisaalta, ei se laihdutus periaatteessa voisi paljon hankalampaa olla. Sillä aina kun äiti lähtee baariin tai johonkin, minä häivyn jääkaapille. Ahmin aina silloin. Siksi tämä -4kg ei taida onnistua, olen monta kertaa ahminut tässä parin viikon aikana äidin takia. Itken ja tungen ruokaa jääkaapista suuhun. Tälläkin hetkellä taistelen ahmimista vastaan. Siksi aloitinkin kirjoittamaan tätä. Mutta ei tunnu auttavan, mieleni tekee koko ajan pöydässä olevia keksejä ja pasteijoita. Tänään olen syönyt omenan ja yhden pasteijan, mehukeittoa sekä 2 kuppia kahvia.

Koulun päättäjäisiin on kaksi päivää. En ikinä laihdu sinne. En varmasti punnitse itseäni. Hyi.

Crislyn